Salla Simukka - Lukitut

"Meidät noudettiin keskellä kirkasta päivää, kohteliaasti ja rauhallisesti. Ei varmasti ollut tarkoitus, että kukaan kuolisi. Ei varmasti ollut tarkoitus, että kaikki menisi sellaiseksi kuin meni. Tämä on meidän tarinamme."

Te olette nyt vankilassa. Teidät on vangittu, koska on olemassa vahvat perusteet olettaa, että jokainen teistä tekee jossain vaiheessa rikoksen, josta teitä kuuluu rangaista. Ette ole tehneet noita rikoksia vielä, mutta todennäköisyyslaskelmat osoittavat, että teette ne. Olette täällä siksi, että nyt on viimeinen hetki tehdä parannus. Elämänne suunta voi vielä kääntyä. Jos pystytte ennen kahdeksantoistavuotissyntymäpäiväänne tunnustamaan tulevan rikoksenne ja osoittamaan katumusta, pääsette vankilasta. Mikäli ette, jäätte kärsimään rangaistustanne.

Tammi

Viisikymmentä nuorta noudetaan kodeistaan keskellä kirkasta päivää ja viedään suoraa päätä vankilaan ilman minkäänlaista selitystä. Vasta lukittujen ovien takana selviää, että jokaista näistä nuorista epäillään rikoksesta, jonka he tulevat tekemään joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Päästäkseen pois vankilasta heistä jokaisen on keksittävä, mikä heidän rikoksensa tulee olemaan. Tilanne vaikuttaa täydellisen epätoivoiselta - mutta siitä huolimatta yksikään nuorista ei osaa arvata, että yksi heistä tulisi kuolemaan... 

Kirjan lähtötilanne on mielenkiintoinen ja jättää pohtimaan, kuinka ihmeessä jonkun olisi mahdollista päätellä oma rikoksensa jo ennen kuin sitä on koskaan tapahtunutkaan. Valitettavasti Lukitut ei juurikaan tarjoa tähän pohdiskeluun vastauksia, sillä koko dystooppisen vankila-asetelman sijaan sen todellinen pääpainotus vaikuttaakin olevan kirjan hahmoissa ja näiden välisissä ihmissuhteissa. Tämähän ei sikäli ole huono asia, mutta olin kai toivonut kirjan alkuasetelman takia jotakin toiminnallisempaa. Nyt koko vankila jää jokseenkin kevyehköksi taustakuvioksi, mikä oli osaltaan pettymys. 

Monimuotoisuus on toki äärimmäisen tärkeä asia myös kirjallisuudessa, mutta samaan aikaan tuntui vähän siltä, että päähenkilöjoukon kanssa oli ahnehdittu liikaakin: on panseksuaalisuutta, homoseksuaalisuutta, aseksuaalisuutta, demiseksuaalisuutta, rodullistamista, genderfluidia, polyamoriaa... Ehkä henkilökohtaisesti olisin valinnut yhden tai kaksi asiaa joihin keskittyä paremmin. Kun päähenkilöitä on peräti viisi, jää heistä jokainen jossain määrin pintaraapaisuksi, ja samalla heidän vähemmistöasemansa jää helposti triviaaliksi tai ainoaksi heitä määrittäväksi piirteeksi. Olisin pitänyt ajatuksesta enemmän, mikäli juoni olisi antanut sille selityksen. Oltaisiinko kirjan yhteiskunnassa voitu esimerkiksi kokea, että vähemmistönuoret ovat taipuvaisempia rikoksiin? Miten tällainen ennakkoluulo vaikuttaa näihin nuoriin? Tästä olisi voinut saada ihan kiintoisan näkökulman tarinaan.

Minusta on aina kiinnostavaa lukea kirjoja, joissa jo alkumetreillä paljastetaan jokin myöhemmin tapahtuva juonikuvio: tässä esimerkiksi se, että yksi nuorista tulee kuolemaan. Tai siis, ihan hirveän raivostuttavaahan se on! Tai siis koukuttavaa! Tai siis raivostuttavaa! Alan aina ylianalysoida kaikkea, kun koetan päätellä, miten kyseiseen lopputilanteeseen tullaan päätymään ja kuka heittää henkensä. :D Se on tavallaan tosi viihdyttävää, vaikka samalla tulee väkisinkin kiihdytettyä lukutahtia, että saisi vain tietää vastauksen. Sitten sitä ahdistuu omien lempihahmojensa puolesta, mutta toisaalta saapahan ainakin heti alussa varoituksen ja aikaa valmistautua siihen, että jotain pahaa saattaa tapahtua!

En usko, että kuuluin aivan tämän kirjan kohdeyleisöön. Luulisin kuitenkin, että minua nuoremmille se tarjoaa hyviä samaistumisenkohteita tai ainakin ajattelemisen aihetta. Mielestäni Simukka on kirjoittanut parempiakin teoksia, Lumikki-trilogia nyt erityisesti, tosin olin toki itsekin nuorempi sen lukiessani! Kirjotustyylistä tämä ei kärsi, sillä kuvailun ja tekstin sujuvuuden Simukka kyllä hallitsee. Lukitut ei ole missään nimessä liian raskaslukuinen ja olisi oikeastaan jopa voinut hyötyä tätä pidemmästä sivumäärästä. Hahmot esiteltiin alussa sujuvasti, mutta heihin ei aivan kunnolla ehtinyt tutustua, kun tarina olikin jo ohi. Etenkin Oliver ja Meea vaikuttivat todella sympaattisilta. 

Arvosana: * * ½

Herman Koch - Illallinen

Kesäinen ilta hienossa amsterdamilaisessa ravintolassa. Menestyvä poliitikko ja tuleva pääministeri Serge Lohman vaimoineen on kutsunut veljensä Paulin ja tämän vaimon illalliselle. Tarkoitus on keskustella kummankin pariskunnan teini-ikäisistä lapsista. Hetkeä aikaisemmin historianopettaja Paul Lohman on löytänyt poikansa kännykästä videon, joka muuttaa peruuttamattomasti kaiken. Illallisen aikana jokaisen pakotetun hymyn ja tyhjän sanan taakse verhoutuu kammottava totuus, joka uhkaa perheonnea, ja jokaisen ruokalajin jälkeen tunnelma on yhä kireämpi ja veitset yhä terävämpiä.

Adlibris.com

Paul Lohman vaimoineen saa veljeltään kutsun illalliselle hienoon ravintolaan. Heidän tarkoituksenaan on keskustella kummankin pariskunnan lapsista, jotka ovat ajaneet itsensä peruuttamattoman vaikeaan tilanteeseen - vaikkei kukaan sitä suoraan myönnäkään. Jo alkujaan nihkeästi käynnistyvän illallisen tunnelma käy jokaisen ruokalajin myötä kireämmäksi ja kireämmäksi, eikä näissä asioissa vältytä kiihkeältä salailulta tai oman perheen maineen pelastamisyrityksiltä.

Illallinen on jälleen yksi niistä blogilöydöistä, jonka näkee ensin säännöllisin väliajoin ilmaantuvan arvosteltavaksi eri blogeihin, ja sitten sitä alkaa itsekin miettiä, olisiko tämä nyt kuitenkin tutustumisen arvoinen teos. Valitettavasti tämä illallinen ei sopinut aivan minun ruokavaliooni - jos nyt ei aivan alkanut närästää, niin aika mauttomalta se loppujen lopuksi maistui, pienellä kitkerällä sivumaulla.

Alkuasetelma on kyllä mielenkiintoinen. Kirjan levoton, epämiellyttävä tunnelma tarttuu lukijaankin ja saa jo ennalta odottamaan, ettei tämä illallinen tule sujumaan tai päättymään täysin hyvin. Ruokalajien välillä puikkelehditaan takaumasta ja muistosta toiseen taustoittaen näin erityisesti Paulin ja tämän perheen elämää.

Syytä sille, miksi Paul ja tämän veli vaimoineen ovat kokoontuneet keskustelemaan, jahkaillaan kauan. Kun totuutta sitten pikku hiljaa alettiin raottaa.. no, en tiedä mitä olin odottanut, mutta se jokin tuntui vain puuttuvan. Illallinen on toki melkoinen kärjistys siitä, mitä ihminen voi tehdä suojellakseen läheisiään, mutta koin silti ärsyyntyväni monesta asiasta. Yksikään hahmoista ei herättänyt sympatiaa, eivät niin heidän reaktionsa kuin ratkaisunsakaan.

Kirjan loputtua minulle jäi ennemminkin vähän ärsyttävä olo.. Tässäkö se nyt sitten oli ja näinkö se kaikki ratkaistiin? Koin myös, että paljon asioita jäi vielä auki tai kaihertamaan.

Arvosana: * * ½

Anja Snellman - Lemmikkikaupan tytöt

Viimeinen havainto Jasmin Martinista tehtiin joulukuun ensimmäisellä viikolla. Hänen näköisensä teinityttö nähtiin kioskilla keski-ikäisen miehen seurassa, sylissään pörröinen chinchillakani. Kun Jasminin ystävä Linda löytyy, etsinnät saavat uuden käänteen.

Äiti ei osaa menettää toivoaan. Jasmin Karkulainen, Jasmin Tuhlaajatyttö. Ole mikä olet, mutta palaa kotiin, pyytää Sara Martin lehti- ja televisiohaastatteluissa.

Mutta Riikinkukon vuosi on halun ja houkutuksien vuosi. Betonitehtaan varjossa kasvanut Lido on keksinyt kukoistavan bisneksen, Lemmikkikaupan, jossa kaikki on mahdollista ja myytävänä. Tarvitaan vain lisää nuoria tyttöjä ja maksavia asiakkaita - sellaisia kuin Kastaja.

Goodreads.com

14-vuotias Jasmin Martin katoaa ystävättärensä Lindan kanssa. Viimeisenä havaintona Jasmin nähtiin keski-ikäisen miehen kanssa kioskin luona, mukanaan chinchillakani. Vaikka poliisi tekee kaikkensa, ei tyttöjen olinpaikasta löydy pienintäkään merkkiä. Kun Linda sitten jonkin ajan kuluttua löydetään kuolleena, ei Jasminin äiti halua mitenkään uskoa hänen tyttärensä kohtaloa samanlaiseksi. Etsintöjen myllertäessä kotimaassa on Jasmin jo kaukana: äidin pikkutyttö on päätynyt aivan uuteen maailmaan, seksibisneksen ja ihmiskaupan syövereihin - kuten niin monet muut ennen häntä.

Tartuin Lemmikkikaupan tyttöihin osana lukudiplomihaastetta. Valitettavasti kirja osoittautui melkoiseksi pettymykseksi miltein kaikin puolin.. Aihe itsessään oli kiinnostava. Vakava ja kauhea, mutta kiinnostava.

Kertojanäkökulmia on kolme: Jasminin, hänen äitinsä ja sen lisäksi Randin, yhden Lemmikkikaupassa työskentelevistä henkilöistä. Näkökulman vaihtuminen oli kyllä helppo huomata, yleensä siitä viesti jo otsikko tai tekstin tyyli (esimerkiksi äidin osuudet on kirjoitettu erilaisella fonttityylillä), mutta sen sijaan tapahtumat eivät edenneet aikajärjestyksessä ja olivat usein hyvin sekavia.

Henkilöistä oli aavistuksen vaikea saada kiinni, mutta se voi kyllä selittyä sillä, että kirjan tapahtumat ovat niin kaukana omasta elämästä ja kokemuksista kuin olla voi. Jasminin äitiä, hänen epätietoaan ja tuskaansa, oli ehkä helpoin ymmärtää, mutta pikkuisen kyllä särähti sekin korvaan, että hän huomasi tyttärensä katoamisen vasta viikon myöhässä. Vastenmielisimmät hahmot sen sijaan on kyllä helppo nimetä: Lido, Lemmikkikaupan ja samalla Wet Pet Clubin pyörittäjä, ja Ringo, yksi Lidon apureista.

En myöskään pitänyt siitä, että jo itse tarinan loputtua kirjailija oli ujuttanut viimeisille sivuille pitkän luennoinnin prostituution ja ihmiskaupan historiasta. Ymmärrän aiheen tärkeäksi, mutten kaivannut lukemani päätteeksi oppituntia. Vilkaisin pari sivua, mutta skippasin suruitta loput. Samalla se romuttaa yhden kirjan harvoista vahvuuksista: tunteen tietynlaisesta puolueettomuudesta. Kirjassa ei haettu syyllisiä, vaan ennemminkin uhreja.

Arvosana: * * ½

Alyson Noël - Punaiset tulppaanit

"Tapa, jolla hän suuteli minua, oli toisesta maailmasta. Jotain niin täydellistä ja ylivertaista kokee vain kerran elämässään.

Ever on menettänyt kaiken, perheensäkin, mutta saanut mystisen kyvyn: hän kuulee ihmisten ajatukset, näkee heidän auransa ja aistii heidän elämäntarinansa pelkästä kosketuksesta. Kyky sulkee tytön yksinäisyyteen. Tai niin hän luulee, kunnes kouluun ilmestyy Damen, jonka ajatuksia ja auraa Ever ei yllättäen pysty näkemään. Komea, salaperäinen poika vetää Everiä vastustamattomasti puoleensa, pois kalifornialaisesta high school -elämästä ja yhä syvemmälle mukaansa toiseen todellisuuteen: mysteerien ja taikuuden kiehtovaan maailmaan, missä mikään ei näytä olevan mahdotonta. Mutta kuka tai mikä Damen todellisuudessa on? Ja mikä on Damenin esiin taikomien punaisten tulppaanien viesti?"

Punaiset tulppaanit on, yllätys yllätys, jälleen yksi yliluonnollisen rakkauden sisältävä opus. Everin perhe on kuollut auto-onnettomuudessa, josta vain Ever selvisi hengissä. Sen seurauksena hänelle on kuitenkin kehittynyt omituinen kyky: hän kykenee kuulemaan ihmisten ajatuksia ja näkemään näiden auran. Sen lisäksi hän näkee kuolleen pikkusiskonsa Rileyn, joka on jäänyt oleskelemaan perheen kotiin ja harrastaa viihdykkeekseen esimerkiksi naapuruston ja julkkisjuorujen salakuuntelemista.

Kyky ei ole mikään siunaus, vaan on muuttanut Everin sulkeentuneemmaksi ja sysännyt hänet pois suosittujen ihmisten piireistä - nyt hänellä on vain kaksi hyvää ystävää, Haven ja Miles. Pian kouluun ilmaantuu kuitenkin salaperäinen (tämä sana alkaa kyllä tursuta jo korvista ulos näiden kirjojen kuvausten kanssa!) Damen, ja vastustamattoman ulkokuorensa lisäksi pojassa on erikoista myös se, että Ever ei kykene lukemaan hänen ajatuksiaan tai näkemään hänen auraansa.

Everin ja Damenin välille kehittyvä suhde osoittautuu kuitenkin pian varsinaiseksi ylä- ja alamäeksi, jossa Ever ei voi olla aivan varma niin omista kuin Damenin tunteistakaan. Miten Damen katoilee noin vain ilman selitystä? Entä mikä selitys löytyy punaisille tulppaaneille, joita poika tuntuu kiskovan esiin kuin tyhjästä?

Löysin Punaisista tulppaaneista paljon kehuja ennakkoon, joten päätin sen sitten lukea - ja petyin. En mieltynyt niin hahmoihin kuin oikein juoniasetelmaankaan, mikä saattaa tietenkin mennä sen piikkiin, että näistä "salaperäisistä ja komeista" pojista on nyt tullut viime aikoina luettua aika tavalla. Damen oli kuitenkin edeltäjiään ärsyttävämpi on-off -tyylillään, eikä loppupuolen selvennyskään hänen osaltaan mielestäni oikeuttanut tai selittänyt sitä kaikkea, mitä hän puuhaili.

Päähenkilö Ever ei sen puoleen miellyttänyt kamalasti enempää, sillä vaikka hänen angstaava luonteensa selittyi perheen menettämisellä ja suurella elämänmuutoksella, ei hänessä mielestäni muuten ollutkaan oikeastaan mitään mieleenpainuvaa. Ja Drinasta on varmaan turha puhuakaan.. Häntä ontompaa hahmoa saa nimittäin etsiä, mikä on kirjan kannalta äärimmäisen huono asia.

Niin juonen kuin hahmojenkin kannalta piristävimmäksi seikaksi jää oikeastaan Riley, Everin pikkusisko, joka ei perheensä tavoin ole siirtynyt täysin tuonpuoleiseen, vaan jäänyt ikään kuin häälymään rajamaastoon, Everin seuraksi. Ajatus oli yhtäaikaa lohdullinen ja kuitenkin surullinen, sillä vaikka Riley onkin luonteeltaan näsäviisas, eloisa ja ilmeisen utelias, joutuu lukija ja myös Ever muistamaan, että siitäkin huolimatta hän on kuollut.

En oikein täysin vakuuttunut kirjan yliluonnollisesta aineksestakaan noin muuten. Ajatustenluku ja erityisesti aurat olivat ok, mutta se myöhempi selvennys.. No, ei vain iskenyt ei. Loppukin tuntui vähän lätsähtävän. Joko tämä oli vain muiden yliluonnollista romantiikkaa sisältävien kirjojen viaton jälkiuhri tai sitten ei muuten vain toiminut minulle, mutta toisin kuin monilla muilla, tämä ei käynyt piristävästä vaihtelusta niiden muiden kirjojen jälkeen. Ihan luettava se kuitenkin oli, kaikesta rusmutuksestani huolimatta, mutta jos tähän on jonkinlaista jatkoa olemassa, niin saattaisin lukea sen vain siinä toivossa että se onnistuisi pelastamaan edeltäjänsä tönkköydet.

Arvosana: **½

Tähän loppuun on pakko liittää tällainen hyvin hutera aasinsilta ja ihmetellä yhtä asiaa. Olen pistänyt merkille, että jo neljässä peräkkäisessä lukemassani kirjassa on esiintynyt yksi tai useampi erikseen mainittu homoseksuaali, joko suuremmissa tai pienemmissä rooleissa. En kuitenkaan muista törmänneeni vastaavaan aiemmin - ovatko homot nyt jonkinlainen trendi-ilmiö kirjallisuudessa, ehkä yritys osoittaa suvaitsevaisuutta tai jotakin? Ja tähän ei nyt sitten sisälly minkäänlaista paheksuntaa rivienvälistä tai mitään, en vain voinut olla huomaamatta tätä. Onko kukaan muu pannut merkille tällaista? :D

Chris Westwood - Ministry Of Pandemonium

"Ben Harvester sees what no one else can... A cobbled alleyway – a place where it’s always night – hidden behind a crack in the wall.

Mr October, a man of many faces and secrets, knows Ben has a unique gift. He sets out to recruit Ben to a top-secret, highly classified Ministry department – to help in an eternal war against an unspeakable enemy.

And so Ben begins to understand just how great and deadly his gift may be, and why it puts him and everyone he loves in grave danger..."

Ministry of Pandemonium oli äkkiseltään valittu opus, jonka satuin löytämään kirjaston hyllyiltä jo jonkin aikaa sitten - sittemmin se odotteli kotona osittaisesti luettuna useita viikkoja, kunnes nyt päätin saattaa loppuun sen minkä aloitin. Kyseessä on siis nuorille vaiko enemmän lapsille suunnattu kauhukirja. Sitä ei tietääkseni löydy lainkaan suomennettuna.

13- vuotias Ben Harvester elää äitinsä kanssa Lontoon liepeillä. Hänen isänsä on lähtenyt kotoa jo joitakin vuosia sitten, mutta Ben elättelee yhä mahdollisuutta tämän paluusta - osin äitinsä takia, sillä tämä raataa yksin pitkiä työpäiviä elättääkseen heidät molemmat ja on aivan rättiväsynyt aina kotiin palatessaan. Beniä itseään kiehtovat hautausmaat, ja siksi tämä viettääkin suurimman osan vapaa-ajastaan notkumalla hautausmailla piirrustuslehtiö mukanaan. Hän on äärimmäisen taitava piirtämään suurinpiirtein mitä tahansa vain yhdeltä näkemältä.

Yhtenä päivänä hautausmaalla kierrellessään Ben törmää salaperäiseen vanhukseen, nimeltään Mr October. Mies mainitsee kuin ohimennen Benin etäisen tädin - ja kun Ben sitten pääsee kotiin, saa hänen äitinsä puhelinsoitolla ilmoituksen sisarensa eli juurikin kyseisen tädin hiljattaisesta kuolemasta.

Ben tulee tästä äärimmäisen uteliaaksi - olisiko omituisen oloinen Mr October jotenkin voinut tietää siitä, mitä tulisi tapahtumaan? Hän päättää etsiä miehen selvittääkseen asian ja lopulta siinä onnistuttuaan päätyy mukaan johonkin paljon suurempaan kuin koskaan saattoi kuvitella. Mr October kertoo, että Benillä on erityinen kyky. Vaikka mies ei suoralta kädeltä paljastakaan, mikä tällainen kyky on, selviää kuitenkin pian, että Ben kykenee näkemään kuolleiden ihmisten sieluja.

Mr October esittelee Benille kokonaisen salaisen järjestön, Pandemoniumin, jonka erityistehtävä on etsiä hiljattain kuolleiden, eksyksissä olevien henkilöiden sielut ja auttaa nämä eteenpäin. Tehtävää vaikeuttavat pimeää puolta edustavat demoniolennot, jotka yhdessä johtajansa Randall Cadaverusin kanssa pyrkivät kaappaamaan sielut ennen kuin ne ehditään johdattaa eteenpäin. Mr Octoberin mielestä Benillä on synnynnäinen auttamisen lahja, ja siksi hänet värvätäänkin Pandemoniumin riveihin.

Pian Ben saa huomata, että toiselle puolelle asetettuaan hän saa automaattisesti vastaansa toisen, äärimmäisen vaarallisen puolen, ja siten niin hän itse kuin hänen läheisensäkin ovat jatkuvassa vaarassa. Kuinka tämänkaltaiseen kutsumustehtävään tulisi suhtautua?

Takeltelin pitkään tätä lukiessani - ei ehkä siksi, että kirja olisi ollut erityisen huono, olisin kaiketi vain mieluummin tarttunut johonkin toiseen hyllyssä odottavaan kirjaan, ja tämä sai sitten kärsiä siitä. Kauhukirjaksi tämä tuntui melko kesyltä, olkoonkin sitten lasten / nuorten puolelta.

Pidin kuitenkin erityisesti kirjan tavasta käsitellä kuolemaa. On jollakin tavalla hauska ja ehkä lämmittäväkin ajatus, että olisi olemassa erikseen kuolleiden sieluja johdattamaan tarkoitettu järjestö. Kuolleiden suhtautuminen kohtaloonsa vaihteli - oli niitä, jotka hyväksyivät, ehkä olivat osanneet jo aavistella kuolemaansa, kun taas toiset olivat hädissään tai jopa torjuvia ajatusta kohtaan. Järjestön jäsenet rauhoittelivat näitä sieluja, puhuivat heille lempeästi ja ohjasivat eteenpäin. Toisaalta vaanivat demonit toivat lukijalle sopivan jännityksen, jonkinlaisen huolen siitä, joutuuko joku viaton niiden kynsiin eikä pääsekään lepoonsa.

Hahmoihin, etenkin päähenkilöön Beniin, oli helpohkoa samaistua näin ajatusten pohjalta. Mr October taas oli sinänsä kiintoisa hahmo, mutta tuntui lipsuvan jollakin tavalla karkuun lukijalta jokaisen muutoksensa yhteydessä. Ehkä hänen ja Pandemoniumin taustoista olisi voinut selventää tarkemmin - miten koko Pandemonium on oikein saanut alkunsa? Hivenen häiritsevää  oli tosin se, miten tyynesti (lähes) kaikki hahmot tuntuivat suhtautuvan kuolleiden näkemiseen ja läsnäoloon. Monesti siellä, missä Ben ja Mr October kiersivät auttamassa, oli vielä ruumiskin jäljellä, ja erityisesti kuolintavasta riippuen ei varmasti ollut kovinkaan helppoa kohdata sellaista..

No oli miten oli, kirja oli tyydyttävä, joskaan ei mestariteos. Kuvailutyylistä ja kerronnasta kyllä pidin, etenkin kerronnan tyyli jäi mieleen hivenen sarkastisena, paikoitellen jopa kepeänä, mutta oikeissa paikoissa myös sopivan vakavana. Vaikeat asiat, kuten kuolema ja menettämisen tuska, oli saatu ilmaistua samaan aikaan kauniilla, mutta kuitenkin sopivan kevyellä otteella.

Arvosana: **½ - ***