Peter elelee isänsä Tomasin kanssa mökkipahasessa pienen kylän lähitienoilla. Kaksikon elämä on aiemmin ollut kovinkin liikkuvaa, ja vasta pari vuotta sitten he ovat asettuneet aloilleen nykyisille kotiseuduilleen. Kyläläiset ovat aina olleet varsin taikauskoista väkeä, mutta kun metsästä löydetään kuolleen puunhakkaajan ruumis, huhut suorastaan riistäytyvät käsistä. Jotkut väittävät tapausta itsemurhaksi, jotkut taas tietävät paremmin, että kyse on jostain paljon, paljon karmivammasta..
Kun kylää sitten koettelee uusi kuolemantapaus, seuraa sitä ikiaikainen perinne, jonka mukaan kuollut vihitään kylän vanhimmalle naimattomalle tytölle, joka sitten viettää eristyksissä olevassa mökissä suruaikaa, kokonaiset 40 päivää. Valitettavasti morsiammeksi päätyy Agnes, johon Peter on iskenyt silmänsä - niinpä hän päättää pelastaa tytön, mutta joutuu samalla tietämättään vedetyksi mukaan hirvittäviin tapahtumiin.
Kuvittelin kirjan paljon mielenkiintoisemmaksi ja karmivammaksi kuin millaiseksi se lopulta osoittautui. Kirjailija yritti jatkuvasti ylläpitää jännitystä yllä, mutta sortui valitettavasti latistamaan sen toistolla ja liiallisella epäolennaisten asioiden kuvailulla.
Miekkani laulaa ammentaa itseensä paljon varhaisista kansantarinoista. Epäkuolleet, tai niin kutsutut "panttivangit", ovatkin puhtaasti karmivia, inhottavia ja kaukana niistä pehmennetyistä vampyyrihahmoista, joista nykyään nuortenkirjallisuudessa saa lukea. Tämä on tietenkin kirjalle vain plussaa, mutta ei valitettavasti riitä tekemään siitä mielenkiintoista. Esille on nostettu myös muita samankaltaisia hahmoja, kuten Varjokuningatar, mutta kirjassa annetaan odottaa ehkä vähän liian suuria hänenkin suhteen..
Hahmotkaan eivät järin innostaneet.. Päähenkilö oli vähän niin ja näin, hänen kauttaan se aiemmin mainitsemani toisto ilmeni aika paljolti, kun esiteltiin hahmon ajatuksia. Lisäksi kirja saa alussa olettamaan jotenkin paljon enemmän tapahtuvaksi Peterin ja Agneksen välillä. Tuntuu, ettei kyseinen kaksikko ollutkaan niin läheinen kuin mitä luulisi.
En voinut ymmärtää myöskään kirjailijan tapaa lopettaa tämä kirja. Juonellisesti sen enempää spoilaamatta sanon, että kirjassa tuli kohta, joka vaikutti aivan siltä, että kirja olisi tavanomaiseen tapaan päättymässä siihen - mutta ei! Yhtäkkiä kirjailija jatkoi omituisen yksittäisen luvun verran, loi vielä yhden antiklimaattisen jännityskohtauksen ja päätti sitten kirjan paljon typerämpään kohtaan kuin mitä se ensimmäinen oletettu päätös olisi ollut. Viimeinen luku oli yksinkertaisesti silmiinpistävän päälleliimattu.
Miekkani laulaa on kuitenkin useampaankin kertaan palkittu teos, että en sitten tiedä.. :D Ehkä se tepsisi paremmin sellaiseen, joka perustaa jo itsessään enemmän vanhoista vampyyritarinoista ja kansanuskosta.
Arvosana: **
Luin tämän joskus ilmestymisensä aikoihin, kun sain lahjaksi siskoltani. En pitänyt tästä, enkä myöskään Sedgwivkin edellisestä (Mustat ratsastajat). Samantyyppinen lopetuksellinen ongelma siinäkin muistaakseni oli.
VastaaPoista