skip to main |
skip to sidebar
Kaikki alkoi viattomasti yhdestä varastetusta appelsiinista hedelmäkojun luona Angersin torilla. Vain ystävällinen silmänisku, ja nuori saksalaissotilas lumosi yksinäisen, isättömän yhdeksänvuotiaan. Sinä saksalaismiehityksen kesänä Framboise sisaruksineen pääsi kielletyn hedelmän makuun.
Mutta pienestä vilpistä kasvoi suuria valheita. Ja lopulta murhenäytelmä, joka pakotti Framboisen perheineen pakenemaan kotikylästään Loiren varrelta. Kun Framboise leskeksi jäätyään palaa kotitilalleen ja perustaa pienen ravintolan, sota-ajan synkistä tapahtumista on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta kyläläiset eivät ole unohtaneet.
Framboise on kolmilapsisen perheen nuorimmaisin, pikkutyttönä varsinainen villikko. Tarina kertoo rinnakkain Framboisesta lapsena ja vanhempana leskirouvana, kun hän palaa takaisin kotikyläänsä, josta hänen perheensä joutui vuosikymmeniä sitten pakenemaan suuren tragedian takia. Framboise pyrkii viimeiseen asti salaamaan henkilöllisyytensä kylän asukkailta, mutta tungettelevien sukulaisten ja menneisyyden varjojen ilmaantuessa tehtävä ei olekaan aivan niin helppo.
Oivoi, luin tämän loppuun jo pari viikkoa sitten, mutta kesälaiskuus iski ja ehdin lökötellä Kreikassakin viikon siinä välissä, joten muistaneekohan tästä enää mitään. Olen päättänyt vakaasti tutustua Joanne Harrisin kaikkiin kirjoihin, sillä ainakin tähänastisista jokainen on koukuttanut minut täysin mukaansa mahtavan kielensä, juonensa ja hahmojensa ansiosta. Appelsiinin tuoksu oli hyvä lisä kokemuksiin, mutta toisin kuin ilmeisesti monien muiden mielestä, se ei noussut parhaaksi lukemakseni Harrisin kirjaksi.
Idyllinen kuvaus, jolla ranskalaista pikkukylää esitellään, ei yllä Framboisen perheeseen, joka on kaukana täydellisestä. Isän kuoltua perheen äiti toimii yksinhuoltajana kolmelle lapselleen, joista Framboise ei suinkaan yllä hänen suosikikseen. Äiti saa päänsärkykohtauksia ja väittää usein vainoharhaisuuteen asti haistavansa appelsiinien tuoksua. Framboise käyttää toisinaan äitinsä mysteeristä heikkoutta appelsiineille julmastikin hyväkseen, mutta siitäkään huolimatta on vaikeaa tuntea erityistä sympatiaa naista kohtaan. Hän kun huolehtii suuremmalla vimmalla puutarhassa kasvavista puistaan kuin omista lapsistaan.
Harrismaiseen tapaan Appelsiinin tuoksu ei kerro heti kaikkea, vaan hivuttautuu pikku hiljaa kohti loppuaan ja avaa matkalla juonenkäänteitä uudessa valossa. Kirjan kuvailu leikittelee mauilla, tuoksuilla ja väreillä, ja sitä alkaa suorastaan toivoa, että kirjassa mainittuihin resepteihin olisi laitettu myös valmistusohjeet: esimerkiksi omena-aprikoosikakku sai veden herahtamaan kielelle ja jopa minä, joka en yhtään pidä ruoanlaitosta, olisin ollut valmis säntäämään keittiöön valmistamaan tällaisia herkkuja.
Liekö sillä vaikutusta, että olin juuri ennen kirjan lukemista katsellut elokuvan Atonement, mutta kuvittelin nuoren saksalaissotilas Tomasin kokoajan James McAvoyn näköisenä.. ;D Jos tästä tehtäisiin elokuva, haluaisin hänet ehdottomasti rooliin! Tomas oli muutoinkin hahmoista mielenkiintoisin, vaikka jäikin tärkeästä roolistaan huolimatta jopa etäiseksi, salaperäisen houkuttelevaksi. Framboisen lapsenomainen ihastus veitikkamaiseen saksalaiseen onkin aitoa ja ymmärrettävää.
Arvosana: * * * ½
Kuten luultavasti kaikki tähän mennessä jo tietävät, kirjablogeissa on käyty viikonlopun yli suurta kuhinaa Nyt-liitteessä ilmestyneestä artikkelista Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä. Ja miksipä en haluaisi lisätä myös omaa lusikkaani hämmentämään soppaa, vaikka sitten vähän jälkijunassa!
Tarkoitukseni on tosin ennemminkin osallistua kertomalla, miksi juuri minä luen kirjoja ja kirjoitan niistä sekä ottaa kantaa artikkelin otsikon väittämään. Muutoin keskustelua aiheesta lienee käytäneen muualla jo kylliksi. Esimerkiksi Morre, Nafisan ja Taika ovat antaneet äänensä kuulua.
Miksi siis luen kirjoja?
Uudet maailmat, seikkailut, samaistuttavat henkilöhahmot, ilo ja kyyneleet, eskapismi, nautinto.. Syitä voisi luetella lähes loputtomiin. Luen, koska se on kivaa. Olen lukenut jo lapsesta lähtien ahkerasti. Jotkut potkivat palloa, toiset pelaavat shakkia ja kolmannet purjehtivat - lukeminen on harrastus siinä missä muutkin.
Miksi kirjablogit?
Kirjablogi on minulle keino pysyä kärryillä siitä, mitä on tullut luettua. Osaan paremmin antaa kirjavinkkejä kavereille ja voin myös osaltani vaikuttaa siihen, että joku arvostamani kirja saa enemmän näkyvyyttä. Voi kauhistus, minähän siis käytännössä kehotan ihmisiä lukemaan itseäni kiinnostavia kirjoja! Ilmeisesti tämä on huono asia, sillä en ole kriitikko, en edes kirja-alalla.
En näe haittaa siitä, vaikka kirjablogisteja kuunneltaisiinkin nykyään yhtä paljon kuin kriitikoita. Kirjablogistit eivät ole ryöväämässä kriitikoiden asemaa tai asettamassa itseään heidän tilalleen. Eikö silti ole se ja sama, vihjaako ystäväni minulle lukeneensa kiinnotavan kirjan vai satunko lukemaan siitä kirjablogista, jos lopputuloksena kuitenkin päätän tarttua kyseiseen kirjaan? Onko siis kyseessä ihan oikea ongelma, jos mielipide tai arvio kirjasta tulee joltakulta muulta kuin kriitikolta? Siinähän voi saada vaikka vaikuttimia, jotka ohjaavat omaa lukemista.
Entä onko lukijana sellainen henkilö, joka lukee kirjallisuutta puhtaan viihdearvon ja harrastuksen vuoksi huonompi kuin sellainen, joka arvottaa kirjallisuutta ennen kaikkea taidemuotona? Tästä joku oli nimittäin kovinkin huolestunut: että kirjablogeissa ns. roskakirjallisuus pääsee vyörymään "oikean" kirjallisuuden yli.
Päinvastoin kuin mitä Nyt-liitteen artikkeli väittää, kirjablogit ovat laajentaneet makuani lukemisen suhteen. Ennen oman blogini aloittamista ja muihin vastaaviin tutustumista olin äärimmäisen nirso kirjojen suhteen. En halunnut kantaa kirjastosta isoa pinoa kirjoja vain kokeiltavaksi - piti olla jo lainatessa selvää, tulenko pitämään kyseisestä opuksesta. Takakansiteksti ei välttämättä aina riitä vangitsemaan kiinnostusta, mutta blogista löytyvä arvostelu saattaa täydentää sitä ja auttaa minua valitsemaan kirjan, jota en pelkän takakannen perusteella olisi koskaan valinnut.
Blogien ansiosta saan myös helposti tietoa sellaisistakin kirjoista, jotka ovat menneet täysin ohi tutkastani - niin uusista kuin vanhoista, tutummista ja tuntemattomammista. Siksi hämmästelen syvästi pelkoa, että kirjablogistien maku olisi muuttumassa liian yhtenmukaiseksi.
Olenko sitten "kustantamoiden uusi bestis"?
Olen kiinnostunut vastaanottamaan arvostelukappaleita, mutta alusta asti minulle on ollut selvää, että kirjan alkuperä ei vaikuta mielipiteisiini tai niiden ilmaisemiseen millään tavalla. "Monet bloggaajat ovat kirjallisuuteen rakastuneita himolukijoita", sanoo Nyt-liitteen artikkelikin. Kirjat tosiaan ovat minulle sydämenasia. En halua johtaa itseäni tai ketään muutakaan harhaan väittämällä, että pidin jostakin kirjasta, jos en oikeasti pitänyt. En kirjoita arvosteluja varmistaakseni ilmaisten kirjojen virtaamisen jatkossakin - ja tuskin niin tekee kukaan muukaan.
Rakkaus joka ei ole valinta, ei ole rakkautta ollenkaan.
Amy tuntee tukehtuvansa Varjeluksella. Ajatus tulevaisuudesta jossa ei ole raitista ilmaa tai oikeaa aurinkoa uhkaa musertaa hänet. Myöskään rakkaus ei Amyn elämässä ole ongelmatonta. Miksi olla yhdessä jonkun kanssa vain siitä syystä, että ketään muuta ei ole? Riittääkö se?
Johtajan saappaisiin astunut Seuraaja puolestaan yrittää epätoivoisesti pitää alusta ja sen toimintoja elinkelpoisina. Ja kun samaan aikaan ruoka-annosten huvetessa ihmisten tyytymättömyys kasvaa, väkivaltainen kapina on käsissä.
 |
| Risingshadow.fi |
Varjelus-aluksen matka kohti luvattua planeettaa jatkuu - vai jatkuuko? Seuraaja on ottanut paikkansa seuraavana Vanhimpana, aluksen uutena johtajana. Sen myötä hänen niskoilleen lankeaa selvitystyö toimimattomien moottorien osalta. Ongelmat ylettyvät myös aluksella asuvan ihmisjoukon pariin: nyt kun ihmisten vapaa tahto on palautettu, he eivät ehkä haluakaan enää asettua johtajansa tueksi..
Samaan aikaan Amy tuskailee oman tilanteensa parissa. Hän ikävöi syväjäädytettyjä vanhempiaan ja käy läpi tunteitaan, joita kokee Seuraajaa kohtaan. Pian Amy saa kuitenkin muuta ajateltavaa, kun joku alkaa jättää hänelle erikoisia vihjeitä. Vihjeitä, joiden on tarkoitus johdattaa Amy aluksen huolella varjeltuun salaisuuteen.
Haha, asetelma kuulostaa niin kovin samanlaiselta kuin hiljattain lukemassani Halki Ikiyön -kirjassa. Kuten siinäkin, myös tässä muusta väestöstä poikkeavaan sankarittareen suhtaudutaan syrjien, ellei jopa vihamielisesti. Miespuoleisella päähenkilöllä taasen on näytön paikka vastikään saavutetun johtajan aseman vuoksi - ja ongelmia kansansa kanssa vaikka muille jakaa.
Miljoona aurinkoa ei mielestäni ollut yhtä ennalta-arvattava kuin edeltävä Matka alkaa. Itseasiassa osa juonenkäänteistä muuttui tämän kautta kiinnostavammiksi, joten ehkä kyseessä oli vain alkukankeutta trilogian käyntiinsaamiseksi. En ole erityisemmin oppinut pitäämään Amysta, mutta kirjan ja hänen kunniakseen on mainittava tapa, jolla Amy pohtii tunteitaan Seuraajaa kohtaan. Hän ei ole oikopäätä ja silmittömästi rakastunut, vaan ennemminkin kyseenalaistaa, onko rakkaus todellista silloinkin kun muita vaihtoehtoja ei ole tarjolla.
Mutta se yksi sana piinaa edelleen. Se "hervetti", jota kirjan hahmot käyttävät ainoana tapanaan kiroilla. Jo ensimmäisessä kirjassa se häiritsi enemmän kuin olisi voinut kuvitella, mutta tässä osassa sitä käytetään kaiken lisäksi yhtenään ja taukoamatta. Enkä edes liioittele. Oli vaikeaa löytää koko kirjasta edes yhtä aukeamaa, jossa kukaan hahmoista ei päräyttäisi "hervettiä" ilmoille suurella tunteella. Nuorten aikuisten kirjassa sanavääntely tuntuu siltä, kuin kirjailija olisi halunnut hahmojensa kiroilevan, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti, joten tämä on kehitetty kompromissiratkaisuksi. Itsekeksityt kirosanat ovat näemmä joka tapauksessa minulle täysi nou nou.
Erikoista tässä on myös se, millaisen olon tämä trilogia minulle tuottaa lukiessani. Ehkä jonkinmoista pientä ahdistusta? En osaa sanoa onko se positiivisella, elävöittävällä tavalla vaiko negatiivisella. Ajatus siitä, että olisi lukittuna avaruusalukselle valovuosien päähän maasta, kaikki entiset tutut jo kuolleina, ilman mitään varmuutta siitä löytääkö alus koskaan perille kohteeseensa ja jos löytää, mikä siellä odottaa, tuntuu vain niin piinaavalta. Hrrr..
Tämä trilogia on sarjassamme niitä, jotka eivät varsinaisesti sytytä, mutta ne haluaa kuitenkin lukea loppuun asti. Perushyviä siis, eivät erityisen loistavia, vaan eivät huonojakaan.
Arvosana: * * *
Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikoina.
Symbologian professori Robert Langdon herää keskellä yötä firenzeläisessä sairaalassa haava päässään. Hän ei muista mitään parista edellisestä vuorokaudesta - ei myöskään merkillisestä esineestä, joka on piilotettu hänen takkinsa vuoriin.
Pian Langdon saa havaita, että hänellä on perässään joukko aseistettuja takaa-ajajia. Hän pakenee kuumeisesti seuranaan harvinaisen kylmäpäinen nuori nainen, jonka nokkeluuden ansiosta hän ylipäätään on hengissä. Kaksikko selvittää yhdessä Langdonin hallussa olevien pahaenteisten symbolien merkitystä. Mysteerin avaimeksi paljastuu Dante Alighierin eeppinen runoelma Jumalainen näytelmä, joka johdattaa heidät huikealle matkalle läpi kolmen suurenmoisen kaupungin ja lopulta syvälle maan uumeniin, missä uinuu hirviö...
 |
| Adlibris.com |
Robert Langdon tempaistaan jälleen mukaan kutkuttavaan jännitysnäytelmään, kun hän herää yllättäen firenzeläisestä sairaalasta ja huomaa menettäneensä muistinsa viimeisen parin päivän ajalta. Ampumahaava hänen päässään kielii jostain pahasta, minkä lisäksi hänen takkinsa vuorista löytyy mystinen esine, jota Langdon ei koskaan muista nähneensäkään.
Ei kulu aikaakaan kun Langdonilla on jo perässään takaa-ajajien joukko. Hän onnistuu pakenemaan nokkelan nuoren lääkärin Sienna Brookin avulla, ja kaksikko alkaakin yhdessä purkaa esineen arvoitusta. Pian selviää, että ratkaisu kaikkeen saattaa löytyä maailmankuulusta Danten Jumalaisesta näytelmästä. Langdonin ja Siennan on kuitenkin pidettävä kiirettä - samaan aikaan jollakulla on nimittäin omat suunnitelmansa ihmiskunnan pään menoksi..
Olen odotellut koko kevään innolla Dan Brownin uutukaista, rakastan nimittäin etenkin Enkeleitä ja demoneita ja Da Vinci -koodia! Kaikki muutkin Brownin kirjat on tullut luettua, ja vaikka tätä edeltävä Kadonnut symboli tuottikin aavistuksen pettymystä, niin uskoin Infernon kiinnostavimpine aiheineen pelastavan tilanteen. Niin kuin se pelastikin.
Juoni jaksoi koukuttaa loppuun asti, eikä minua ole koskaan erityisemmin haitannut se yksityiskohtaisuus, jolla näissä kirjoissa esitellään esimerkiksi historiallisten teosten tai henkilöiden taustoja. Muutenkin Inferno on taattua Brownia: se pitää sisällään symboleita, kätkettyjä viestejä, aikarajan, takaa-ajoa ja loppupuolen käännekohdan, jossa lukija huomaa tulleensa vedätetyksi. Hyvis-pahis-asetelmakaan ei ole liian ilmiselvä. Pääosassa on vanha kunnon Langdon, jonka seikkailuiden seuraamisesta pidän kovasti.
Kirjassa on vahvasti esillä maailman huolestuttavan nopea väestönkasvu ja siihen liittyvät kysymykset. Aihe sinänsä on sellainen, mitä en ole koskaan erityisemmin miettinyt, mutta nyt lukiessa se herätti väkisinkin ajatuksia. Vai mitä vastaisitte tähän kirjassa esitettyyn hypoteettiseen kysymykseen: Jos saisit tilaisuuden vetää vivusta ja tappaa sattumanvaraisesti puolet maailman väestöstä, tekisitkö sen? Entä jos sinulle sanottaisiin, että ellet vedä vivusta, ihmisrotu kuolee sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa?
Ei Inferno aivan vedä vertoja Brownin ensimmäisille teoksille, mutta on kuitenkin lukemisen arvoinen. Suosittelen kokeilemaan!
Arvosana: * * * *
Aloitin itseasiassa aiemmin keväällä kahlaamaan läpi Jumalaista näytelmää (Elina Vaaran uudempi käännös), juurikin silmälläpitäen Infernoa, ja sain Helvetin osuuden luettua juuri sopivasti ennen tämän lukemista. Melko haastavaa tekstiähän se on, mutta siitä sitten ehkä lisää joskus tulevaisuudessa, jos saan myös kaksi opuksen jälkimmäistäkin osiota luettua.. :D
Geokätköilyharrastus vie nelosluokkalaisen Raparperin huimiin seikkailuihin.
Kun Raparperin ystävän Sallin kännykkä katoaa metsäreissulla, tyttöjen neuvokkuus joutuu todella koetukselle. Yö taivasalla uhkaa, kunnes vanhat periviholliset, ylirasittavat partiopojat, saapuvat telttoineen. Pian selviää, että lapset eivät ole metsässä yksin. Pimeydessä telttaa lähestyvät suden kokoinen otus ja omituinen, kysymyslauseilla puhuva hiippari..
 |
| Johannahulkko.fi |
Raparperi ja hänen ystävänsä Emmi ovat perehtyneet geokätköilyn saloihin ja ovat löytäneet lähiseudultaan jo yli 50 kätköä. Kesäkin on aluillaan, joskin tilannetta varjostaa se, että tytöt saavat huolehdittavakseen Emmin ärsyttävän pikkusiskon Sallin. Sitten on vielä partiolaispoikajoukko, Majavat, jotka tuntuvat aina ilmaantuvan paikalle sabotoimaan etsintöjä. Tytöt päättävätkin järjestää pojille kepposen vastaiskuksi, mutta kaikki ei mene aivan niin kuin suunniteltiin: Sallin kännykkä katoaa, pyörästä puhkeaa kumi ja yö metsässä näyttää väistämättömältä. Sitten metsään ilmaantuu vielä salaperäinen hiippari, joka etsii taatusti jotakin aivan muuta kuin geokätköjä..
Olen harrastanut vuoden verran geokätköilyä, ja siksi oli ilahduttavaa bongata tästä kohtuullisen tuoreesta ilmiöstä kertovaa kirjallisuutta. :) Lapset ovat varmasti hyvä kohdeyleisö, joille esitellä geokätköilyä, joskin harrastuksen parissa viihtyvät myös niin nuoret kuin aikuiset, mummot ja vaaritkin! Kirjassa on kätevä ja selkokielinen geokätköilysanasto, josta selviää lajin tärkeimmät käsitteet.
Raparperi on touhukas päähenkilö, jolla ei mene helposti sormi suuhun. Muutoinkin nuorista on onnistuttu saamaan aidon tuntuisia. Muista hahmoista minulla meni kyllä kauan hoksata, että Pekka ei olekaan Raparperin veli vaan toinen isistä. :D Ihan hauska yksityiskohtahan se oli. Kerronnallinen puoli eteni välillä vähän hyppien, mutta ei kuitenkaan liian häiritsevästi.
Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus on mukava paketti kevyttä sanailua, jännitystä ja toimintaa, jonka uskoisi uppoavan hyvin kohdeyleisöönsä. Parhaassa tapauksessa se ehkä innostaa uusia kiinnostuneita geokätköilyn pariin!
Arvosana: * * *
