Ilkka Auer & Antti J. Jokinen - Kalmattaren kirous

Mielessäni kaikuvat Väinämöisen sanat: "Pojalla on kaksi sydäntä, hänestä tulee vielä legenda, ja hänen nimensä tulee kirjoitetuksi tähtiin Pohjantähden rinnalle. Mutta vain jos hänen vanhempansa keräävät rohkeutensa ja tekevät niin kuin minä käsken."

Nikolas on tuomittu tuottamaan huonoa onnea läheisilleen. Syynä onnettomuuksiin on pimeyden voimien haltiatar. Nuorukaisella on jotain minkä Kalmatar haluaa, keinolla millä hyvänsä.

Karunkaunista kalevalaista maata uhkaavat pimeyden voimat. Kasvaako nuoresta Nikolaksesta pohjoisen kansansa pelastaja? Kuinka käy Saran, suloisen ihmiskeijun?

Cdon.fi

Nikolaksen seikkailu saa alkunsa, kun hänen vanhempansa hylkäävät hänet jäälautalle vanhan Väinämöisen kehotuksesta. Paikalle ilmaantuukin pian rautakokko, pimeyden voimien haltiattaren Kalmattaren apuri, joka yrittää siepata pojan. Nikolas uskoo Väinämöisen pettäneen heidät kaikki. Hän onnistuu pakenemaan rautakokon metallisista kynsistä - mutta kun hän ehtii takaisin kotikyläänsä, kaikki on jo tuhoutunut ja Nikolaksen vanhemmat kuolleet.

Minne Nikolas meneekin, hän kylvää epäonnea ympäristöönsä. Kalmatar haluaa häneltä kiihkeästi jotakin, eikä ole valmis luovuttamaan, ennen kuin saa nuorukaisen kynsiinsä. Kalmattaren kirous on Nicholas North -trilogian ensimmäinen osa.

Vaikka olenkin aina pitänyt enemmän muusta kuin suomalaisesta mytologiasta, ajattelin, että varmasti myös kalevalaiseen maailmaan saadaan luotua kutkuttava seikkailu. Tämä ei kuitenkaan iskenyt, ei sitten yhtään. Kärjistetysti sanottuna en nauttinut mistään mitä kirja tarjosi. Kalmattaren kirous ei ole pitkä sivumäärältään, mutta lukeminen ei maittanut. Odotin koko ajan, milloin kirja tempaa mukaansa - sitä hetkeä ei vain koskaan tullut.

Hahmot eivät tuntuneet kyllin kiinnostavilta tai samaistuttavilta. En oppinut pitämään pökkelömäisestä Nikolaksesta, en ärhäkästä Sarasta enkä varsinkaan siiliotus Hessistä, joka tuntui olevan sellainen tarinaan lisättävä pakollinen "hauska" hahmo. Kalmattaren kohdalla en voinut olla ajattelematta Narnian valkeaa velhoa, joka on vastaavanlaisesti lumoavan kaunis, mutta kylmä ja petollinen.

Itse teksissä koin kamalan häiritseväksi sen, miten paljon kuvailevia adjektiiveja käytettiin. Kun yksittäinen lause on tungettu aivan täyteen kuvailua, alkaa se väkisinkin tökkimään ja katkaisemaan jatkuvasti ajatuksen itse tarinasta. Meni pitkään, ennen kuin totuin tekstiin ja pystyin oikeasti keskittymään juoneen ja kirjan tapahtumiin.

Kaikesta huolimatta on hirveän vaikeaa miettiä tälle tähtiarvosanaa.. :D Olen vain lukenut niin paljon parempiakin fantasiaseikkailuja. Jotenkin tekisi mieli lätkäistä tälle vain yksi onneton tähti, mutta menköön nyt yhdellä ja puolella. Puolikas tulkoon siitä, ettei sivumäärä ollut yhtään suurempi.

Arvosana: * ½