Lotta-Liisa Joelsson - Nailpolish.avi

"Netissä leviää levottomuutta herättävä video, jolla nuori tyttö lakkaa kynsiään. Paljon tietokoneiden parissa aikaa viettävä Patrik tulee ladanneeksi videon koneelleen ja huomaa, että siitä ei niin vain päästäkään eroon. Samaan aikaan Patrikin elämänkumppani Johan perii tädiltään talon syrjäseudulta ja pariskunta jättää kaupungin taakseen. Vähitellen Patrik uppoutuu yhä syvemmälle videon taustojen selvittämiseen tor-verkon foorumeilla, ja uudessa kotipaikassakin hän näkee pahaenteisiä olentoja..."

Karisto

Mediassa puhutaan ahdistavasta viraalivideosta, jolla tyttö lakkaa kynsiään punaisella kynsilakalla. Patrik haluaa tietää, mistä videossa on oikein kyse, ja lataa sen omalle tietokoneelleen. Kerran koneeseen käsiksi päästyään video alkaakin elää aivan omaa elämäänsä, eikä sen tuhoaminen vaikuta onnistuvan millään keinoilla. Mutta kuka ihme on videolla esiintyvä tyttö? Mistä videossa on oikein kyse?

Koska juuri pääsin edellisessä postauksessani toteamaan, etten juurikaan lue kauhua, niin eikös looginen jatkumo sille olekin lukea toinen kauhukirja heti perään. :) Vieläpä lisää kotimaista kauhua! Kirja oli sen verran lyhyt, että minua epäilytti etukäteen, saadaanko näillä sivumäärillä rakennettua tarpeeksi vetävä ja eheä tarina. Kauhukertomuksiahan on toisaalta perinteisesti kerrottu tehokkaasti hyvinkin tiiviissä muodossa, ja netissä liikkui jopa aikanaan jonkinmoinen kahden lauseen kauhutarinan haaste. Siihen nähden tarinan pituus ei suinkaan ollut ongelma.

Kirja oli nopealukuinen ja selkeä, mutta ei nyt kokonaisuutena erityisesti sykähdyttänyt suuntaan tai toiseenkaan. Juonen rakentuessa ehdin kyllä jo pelätä vaikka minkälaisia brutaaleja asioita tapahtuvaksi, mutta lopulta kirja vain jotenkin.. loppui. Viimeisessä luvussa tapahtuu yhtä aikaa paljon mutta kuitenkin niin kovin vähän. En voi sanoa, että kirjan päätös olisi ollut erityisen tyydyttävä. Paljon asioita jää myös vaille vastausta, kuten esimerkiksi se, keitä ovat ne pimeillä foorumeilla kirjoittelevat henkilöt, jotka vaikuttavat olevan täysin pakkomielteisiä Nailpolish.avi-videosta. 

Näin jonkun muun verranneen tätä hyvin perinteiseen kauhuun ja toteavan, että kirjailija on kyllä kauhuklassikkonsa lukenut. Niin kuin jo mainittu, luen kauhua sen verran harvoin, ettei minulla ole tälle kovin vahvoja vertailukohteita, eikä ehkä tosiaan sellaista genretietoutta, jonka pohjalta olisi helppoa sanoa onko tämä nyt sellaista hyvää vai latteaa kauhua. En tiedä, jäävätkö vastaavankaltaiset tarinat yleensäkin hyvin epämääräisiksi ja jääkö lukijan mieleen lopussa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. 

Kaiken kaikkiaan kuvailisin Nailpolish.avia melko harmittomaksi tapaukseksi. Olisi epäreilua sanoa sitä huonoksi kirjaksi, enkä harkinnut missään vaiheessa lukiessani jättäväni sitä kesken - mutta ei se ole myöskään sellainen kirja, jota muistelisi vielä pitkän ajan jälkeenkin. Kirjoitan tätä nyt viikko lukemisen jälkeen, eikä minulle jäänyt erityisen paljoa käteen. Voisin arvella, että joku kevyehköön kauhuun suuntautuva lukija nauttisi tästä minua enemmän. Harkitsin arvosanan pudottamista epätyydyttävän lopun takia, mutta se olisi tuntunut jo liian isolta pudotukselta. 

Arvosana: * * *

Ps. Ilmeisesti Nailpolish.avi oli saman kauhuromaanikilpailun satoa kuin edellisessä postauksessa arvostelemani Vieraat, joka myös kiilasi itsensä kisan voittoon. Nailpolish.avi sen sijaan nappasi itselleen kunniamaininnan! 

Johanna Sinisalo - Vieraat

"Kuusivuotias Sissi viiltää itseään päiväkodissa saksilla ja hänen vanhempiensa maailma järkkyy. Siirin ja Essin perheessä lähes kaikki on siihen mennessä sujunut mallikaasti: on kaksi kaunista lasta, tyttö ja poika, ja molemmat vanhemmat menestyviä uranaisia. Lääkärintarkastuksessa selviää, että Sissillä on vanhempikin haava. Miksi lapsi oireilee itseään vahingoittamalla? Vai suojeleeko hän vammojen aiheuttajaa?"

Karisto

Sissin hermonpäitä kutkuttelee. Shhrshh. Rhhhh. Hänestä tuntuu, kuin joku - tai jokin - yrittäisi puhua hänelle näiden kummallisten tuntemuksien kautta. Ikäisekseen poikkeuksellisen nokkela Sissi alkaa selvittämään äänien todellista lähdettä salassa vanhemmiltaan, joiden huomio on muutenkin jossain aivan muualla: Essi on keskittynyt omaan kahvilabisnekseensä ja Siiri on huolissaan Sissin pikkuveljen Luukaksen puheenkehityksen viivästymisestä. Vaan kenestä etsitään syyllistä silloin, kun Sissi jää kiinni viiltelystä sakset kädessään? 

En yleensä lue pahemmin kauhua. Satuin kuitenkin törmäämään Vieraat -teokseen (yllätys yllätys) kirjastossa varauksia käsitellessäni. Kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuteos Johanna Sinisalolta, joka minun muistikuvissani on tähän asti kirjoittanut enemmän scifi- ja fantasiahenkistä kirjallisuutta. Kauhu tuntui mielenkiintoiselta aluevaltaukselta, ja myös takakannen kuvaus vaikutti erittäin lupaavalta.

Missään vaiheessa lukiessani en oikein tiennyt, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. En pitkään osannut varmaksi sanoa, pelataanko tässä nyt puhtaasti psykologisella kauhulla vai onko kuvioissa mukana myös yliluonnollisia elementtejä. Ehkä tässä oli osa kirjan viehätyksestä - sellainen raastava epävarmuus siitä, mihin tässä oikein joudutaan. Sillä tavoin tarina myös piti minua otteessaan aivan viimeisille sivuille asti. Sinisalon kirjoitustyyli on yksinkertaisesti piinaavan koukuttava. Lisämausteen tähän toi se, että tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini Tampereelle. 

Kirjan hahmot ovat melkoinen pala purtavaksi. Essi on karikatyyri sellaisesta itsekeskeisestä "minä minä"-henkilöstä, joka jyrää muut mielipiteineen ja jonka lapsissa ei voi olla mitään moitittavaa. Siiri puolestaan on hieman neuroottinen uhriutuja, jonka kaikki huomio menee hänen poikansa puhumattomuudesta huolehtimiseen. Kirjassa eletäänkin selkeästi rakkauden ensihuuman haihtumisen jälkeistä aikaa, jossa normaali arki lyö vasten kasvoja ja koko perheen tarpeiden huomiointi osoittautuu haastavaksi. Essi ja Siiri ovat kaiken kaikkiaan hyvin dysfunktionaalinen pari, mikä osaltaan johtaa tapahtumat hyvin karuun päätökseensä. 

Tunsin oloni usein hyvin epämukavaksi tätä kirjaa lukiessani, mikä lienee ollut tarkoituskin. Tapahtumia seurataan vuorotellen Essin, Siirin ja Sissin näkökulmista, ja etenkin Sissin ajatuksia lukiessani pelkäsin aina, millaisen suunnan tarina seuraavaksi ottaa. Lapsen näkökulma kun on yhtäaikaa niin kovin viaton - ja niin kovin pahaenteinen. 

Arvosana: * * * *

Neil Gaiman - Coraline varjojen talossa

Hui kauhistus, laiskuuden ylivyöry! Blogi on ollut hiljaisena koko joulunajan ylitse, mutta joskos nyt sitä taas tsemppaisi. Muutama kirjakin on jäänyt rästiin bloggaamatta. Joulusta voisin sanoa sen verran, että hyvin tuli syötyä ja tunnelma oli juuri niin kohdallaan kuin pitikin. :D Kuulun varmaankin niihin harvoihin kirjabloggareihin, jotka eivät toivoneet ainuttakaan kirjaa lahjaksi - ja niin ollen niitä ei myöskään tullut. Kirjaston tarjonta on kuitenkin riittänyt vallan mainiosti ainakin tähän asti.

-----

"Hiiret lähettävät sinulle viestin", vanha mies kuiskasi. "Viesti kuului näin: Älä mene ovesta."

Mutta eräänä yönä ovi on raollaan – ja Coralinen teki mieli lähteä tutkimusretkelle.

Coraline muuttaa yhdessä vanhempien kanssa uuteen taloon, jonka yläkerrassa asuu omituinen vanhus ja alakerrassa kaksi vanhaa, entisestä näyttelijänelämästään haikailevaa neitiä. Tutkimusmatkat talossa ja sen ympäristössä eivät kauaa jaksa viihdyttää seikkailunnälkäistä Coralinea - mutta sitten hän löytää olohuoneesta oven, jonka takaa paljastuu salakäytävä viereiseen asuntoon.

Käytävää pitkin Coraline päätyy taloon, joka on aivan kuin kopio heidän omastaan. Hän löytää sieltä jopa "toiset vanhempansa", joilla on kuitenkin silmien tilalla pelkät napit. He haluavat pitää Coralinen luonaan ikuisesti, ja aluksi kaikki vaikuttaakin olevan paljon hauskempaa ja mielenkiintoista uuden äidin ja isän parissa - kunnes Coraline alkaa huomata, etteivät asiat olekaan niin tuttuja ja turvallisia kuin mitä alkuun vaikutti.

Oih, en tiedä miksi Coraline on jäänyt tähän asti minulta lukematta, mutta onneksi päätin sivistää itseäni lisää Gaimanin tuotannolla. Vaikka kirja onkin suunnattu lapsille, siinä ilmenevä kauhu on hyytävää ja salakavalaa, se saattaa jäädä kummittelemaan mielen sopukoille sittenkin, kun kirja on jo päätöksessään.

Coraline on tarmokas nuori neiti, pitkästä aikaa tykästyin päähenkilöön näin kovasti. Vaikka hän onkin vasta lapsi, hän ei ole liian lapsellinen, muttei myöskään liian aikuinen. Kun häntä pelottaa, hän ei anna pelolle valtaa vaan yrittää ja uskaltaa kaikesta huolimatta.

Taisin ahmia kirjan kahden päivän aikana, sen verran kutkuttava se lopulta oli - vaikka eipä se pituudeltakaan aivan kamalan huima ollut. Katselinpa sitten myös kirjaan perustuvan animaation, kun se tuli joulun alla. :) Sekin oli ihan mukava, vaikka muutamia suurempiakin kohtia oli hieman sovellettu.

Arvosana: ***½

P.C. Cast & Kristin Cast - Petetty

"Oletko merkitty, valittu, erityinen - tai petetty... Astu yön talon viettelevään maailmaan!

Zoey on kotiutunut Yön taloon ja hyväksynyt kutsumuksensa jumalatar Nyksin tulevana ylipapittarena. Poikaystäväkin hänellä on – tai oikeastaan kaksi...

Sitten eräs paikallinen nuorukainen löytyy kuolleena. Jäljet viittaavat vampyyriin, ja poliisi haluaa kuulustella Zoeyta. Missä hän oli torstai-iltana kahdeksalta?

Jotain omituista on tekeillä, joku on petturi. Zoey kutsuu avukseen kaikki viisi elementtiä, niin kuin vain hän pystyy. Mutta tämä kuolemaa kylvävä petos saattaa silti olla hänelle liikaa."

Petetty on Yön talo -sarjan toinen osa, joka jatkaa siitä mihin Merkitty jäi. Zoey on jo alkanut tottua uuteen kotiinsa Yön taloon ja paljastuneisiin voimiinsa, vaikka onkin kaikkien aikojen ensimmäinen vampyyri, joka kykenee hallitsemaan kaikkia viittä elementtiä.

Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin, sillä kun eräs paikallinen nuorukainen löydetään kuolleena, ilmaantuvat poliisit esittämään kysymyksiä Zoeylle. Kuolema näyttää vampyyrin aiheuttamalta - mutta onko syyllinen todella joku Yön talosta vai yrittääkö joku lavastaa heidät?

Myös Zoeyn yksityiselämä tuottaa hänelle suurta päänvaivaa. Hänellä on kyllä ihana poikaystävä Erik, mutta lisäksi ex-poikaystävä osoittaa edelleen liikaakin kiinnostusta - ja niin vaikuttaa tekevän myös eräs koulun professoreista...

Olen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa Petetyn suhteen. Siinä missä se oli sujuvampi ja yleisellä tasolla parempi kuin edeltävä osa, se oli samalla myös tuplasti ärsyttävämpi. :D En ihan hirveästi pitänyt siitä suunnasta, jonka kirjan tapahtumat tässä saivat.

Kaikista rasittavinta oli kuitenkin Zoeyn säätäminen poikien kanssa. Kirja keskittyi siihen liikaa, minkä lisäksi oli ylipäänsä ärsyttävää, että hahmo flirttailee jatkuvalla syötöllä kolmen eri henkilön kanssa. Etenkin kun Erik vaikuttaa hahmona aika sympaattiselta ja poikkeuksellisen järkevältä tapaukselta.

Vaikka nyt näyttää, että keksin oikeastaan vain pahaa sanottavaa, niin ei tilanne nyt ihan noin negatiivinen ole. Mielestäni kerronta oli jokseenkin sujuvampaa, ja nyt kun hahmotkin olivat tutumpia, oli helpompaa päästä mukaan kirjan tapahtumiin. Zoeylla on mahtavia ystäviä, se on todettava. Lisäksi pidin Afroditen hahmokehityksestä kovasti.

On silti jostain syystä vaikeampaa erotella syitä, jotka tekivät tästä kirjasta paremman kuin niitä, jotka tekivät tästä ärsyttävämmän. :D

Arvosana: ***

Marcus Sedgwick - Miekkani laulaa

"Metsästä löytyy kuolleen puunhakkaajan ruumis ja kylä valmistautuu viettämään hautajaisia. Koko tapauksessa on jotain omituista: hirttonarussa roikkuneen puunhakkaajan kuolema väitetään itsemurhaksi, vaikka hänen rinnassaan on valtava aukko. Hautajaisia seuraa koko kylää kuohuttava ikiaikainen perinne, jonka mukaan kuollut naitetaan kylän vanhimmalle naimaikäiselle tytölle, Agnesille. Peter päättää pelastaa Agnesin ja tempautuu mukaan hyytävään vampyyriseikkailuun."

Peter elelee isänsä Tomasin kanssa mökkipahasessa pienen kylän lähitienoilla. Kaksikon elämä on aiemmin ollut kovinkin liikkuvaa, ja vasta pari vuotta sitten he ovat asettuneet aloilleen nykyisille kotiseuduilleen. Kyläläiset ovat aina olleet varsin taikauskoista väkeä, mutta kun metsästä löydetään kuolleen puunhakkaajan ruumis, huhut suorastaan riistäytyvät käsistä. Jotkut väittävät tapausta itsemurhaksi, jotkut taas tietävät paremmin, että kyse on jostain paljon, paljon karmivammasta..

Kun kylää sitten koettelee uusi kuolemantapaus, seuraa sitä ikiaikainen perinne, jonka mukaan kuollut vihitään kylän vanhimmalle naimattomalle tytölle, joka sitten viettää eristyksissä olevassa mökissä suruaikaa, kokonaiset 40 päivää. Valitettavasti morsiammeksi päätyy Agnes, johon Peter on iskenyt silmänsä - niinpä hän päättää pelastaa tytön, mutta joutuu samalla tietämättään vedetyksi mukaan hirvittäviin tapahtumiin.

Kuvittelin kirjan paljon mielenkiintoisemmaksi ja karmivammaksi kuin millaiseksi se lopulta osoittautui. Kirjailija yritti jatkuvasti ylläpitää jännitystä yllä, mutta sortui valitettavasti latistamaan sen toistolla ja liiallisella epäolennaisten asioiden kuvailulla.

Miekkani laulaa ammentaa itseensä paljon varhaisista kansantarinoista. Epäkuolleet, tai niin kutsutut "panttivangit", ovatkin puhtaasti karmivia, inhottavia ja kaukana niistä pehmennetyistä vampyyrihahmoista, joista nykyään nuortenkirjallisuudessa saa lukea. Tämä on tietenkin kirjalle vain plussaa, mutta ei valitettavasti riitä tekemään siitä mielenkiintoista. Esille on nostettu myös muita samankaltaisia hahmoja, kuten Varjokuningatar, mutta kirjassa annetaan odottaa ehkä vähän liian suuria hänenkin suhteen..

Hahmotkaan eivät järin innostaneet.. Päähenkilö oli vähän niin ja näin, hänen kauttaan se aiemmin mainitsemani toisto ilmeni aika paljolti, kun esiteltiin hahmon ajatuksia. Lisäksi kirja saa alussa olettamaan jotenkin paljon enemmän tapahtuvaksi Peterin ja Agneksen välillä. Tuntuu, ettei kyseinen kaksikko ollutkaan niin läheinen kuin mitä luulisi.

En voinut ymmärtää myöskään kirjailijan tapaa lopettaa tämä kirja. Juonellisesti sen enempää spoilaamatta sanon, että kirjassa tuli kohta, joka vaikutti aivan siltä, että kirja olisi tavanomaiseen tapaan päättymässä siihen - mutta ei! Yhtäkkiä kirjailija jatkoi omituisen yksittäisen luvun verran, loi vielä yhden antiklimaattisen jännityskohtauksen ja päätti sitten kirjan paljon typerämpään kohtaan kuin mitä se ensimmäinen oletettu päätös olisi ollut. Viimeinen luku oli yksinkertaisesti silmiinpistävän päälleliimattu.

Miekkani laulaa on kuitenkin useampaankin kertaan palkittu teos, että en sitten tiedä.. :D Ehkä se tepsisi paremmin sellaiseen, joka perustaa jo itsessään enemmän vanhoista vampyyritarinoista ja kansanuskosta.

Arvosana: **

P.C. Cast & Kristin Cast - Merkitty

"Oletko merkitty? Astu Yön talon viettelevään maailmaan...

Kun 16-vuotias Zoey tulee merkityksi, hänen on jätettävä tavallinen elämänsä ja muutettava Yön taloon, vampyyrien sisäoppilaitokseen. Siellä tulokkaat käyvät läpi muutoksen, ja niistä, jotka selviävät hengissä, tulee huikean karismaattisia vampyyreita.

Mutta Zoey ei ole tavallinen tulokas, vaan vampyyrijumalatar Nyksin merkitsemä erityislahjakkuus, jonka poikkeavuus ei jää kenellekään epäselväksi - kiitos Zoeyn otsassa safiirinsinisenä hohtavan kuunsirpin. Uuteen elämään sopeutumista ei myöskään helpota ex-poikaystävän lähellä koettu outo, kiihkeä verenhimo...

Zoey kohtaa Yön talossa niin ystäviä, vihollisia kuin huumaavan uuden ihastuksen. Ja ennemmin tai myöhemmin hänen on haastettava koulua ylimielisesti hallitsevat Pimeyden tyttäret, jotka käyttävät valtaansa kauhealla tavalla väärin..."

Merkitty, oikeammin koko sen käynnistämä Yön talo -sarja, on ponnahdellut pinnalle ties missä yhteyksissä viime aikoina, joten pakkohan se oli itsekin lukaista. Mukana keikkuvat nykyään kovassa huudossa olevat vampyyrit, tälläkin kertaa jälleen hieman omanlaisensa variaatio niistä.

Zoeyn elämä muuttuu kertaheitolla, kun vampyyrienetsijä merkitsee hänet kesken koulupäivän. Hän joutuu jättämään taakseen kotinsa, ystävänsä, melkein-entisen-poikaystävänsä ja perheensä (josta Zoeylle ei juurikaan heltiä rakkautta ääriuskonnollisen isäpuolen ansiosta), ja muuttamaan Yön taloon, vampyyreiksi muuntuville tarkoitettuun kouluun. Jo alussa on selvää, että Zoey ei ole aivan mikä tahansa tulokas. Hänen otsansa kuusirppimerkki on poikkeuksellista voimakkaampi, ja koululla järjestetyssä rituaalissa hän huomaa kokevansa ympäröivät elementit muita oppilaita voimakkaammin.

Koulua "hallitsevat" lähes kliseiseksi ilmiöksi käynyt ryhmittymä nimeltä Pimeyden tyttäret, joka koostuu ellei sitten koulun suosituimmista niin ainakin koulun määrätietoisimmista ja ilkeimmistä tytöistä (joskin mukana on myös poikia). Heitä johtaa lähes kaikkien vihaama, äärimmäisen kaunis ja ilkeä Afrodite. Zoeylle lankeaakin tämän erikoislaatuisten voimien johdosta tehtäväksi syöstä Afrodite Pimeyden tyttärien vallasta ja siten vähentää tämän mahdollisuuksia piinata koulun oppilaita asemallaan.

Totutellessaan uuteen elämäntilanteeseensa joutuu Zoey koetukselle myös puhjenneiden kykyjensä taholta - miten toimia, kun entisten ihmisystävien tai oikeammin kaiken veren aistiminen saa veden herahtamaan kielelle? Entä miksi jumalatar Nyks on valinnut juuri hänet ja miten saatua mahtia tulisi tarkalleen käyttää?

Merkitty oli ihan hyvä käynnistys Yön talo -sarjalle, eikä ainakaan luonut erityistä vastenmielisyyttä tulevien kirjojen lukemista ajatellen. Kun nyt sarjan aloitti niin täytyyhän sitä seurailla mukana. Joka tapauksessa mukana oli joitakin ehkä pieniä mutta silti itseäni aavistuksen häiritseviä seikkoja..

Jollakin tavalla vampyyrien, ihmisten ja yhteiskunnan suhteet jäivät melko heikoiksi tässä - oikeastaan ainut, mitä selvennetään tarkemmin, on se epäluuloisuus ja ehkä jopa vastenmielisyys mitä normaalit ihmiset tuntevat vampyyreita kohtaan. Siitä huolimatta kirjassa mainitaan kuitenkin myös miten esimerkiksi monet arvostetut ja huippuluokan näyttelijät ovat vampyyreita.

Toinen seikka oli ehkä aavistuksen liiankin nopeasti Zoeylle kehittyvä varmuus siitä, miten tämän tulisi toimia. Hetkessä epävarmasta, vampyyriksi muuttumista vastustelevasta tytöstä kehittyy voimain tunnossa oleva erikoistapaus, joka alkaa samaan hengenvetoon kaavailla Afroditen syrjäyttämistä - niin ja ihan vain siinä ohessa seuraavaksi ylipapittareksi kohoamista. Aivan, kirjan on toki pakko edetä, eikä vain jämähtää paikoilleen kelaamaan kuinka epävarmaksi Zoey olonsa tuntee, mutta ehkä tämä kyseenomainen tapa, jolla asiat etenivät, oli sitten vain jotenkin kömpelö.

Totta kai kirjassa on paljon kehuttavaakin, en halua noilla edellisillä seikoilla antaa sellaista kuvaa, että se olisi ollut jotenkin huono tai ärsyttävä. Ei. Kirja esittelee jälleen uudenlaisen, osittain samoja ja osittain uusia elementtejä käyttävän kuvan vampyyreista ja näiden elosta. Vampyyriksi merkityksi tuleminen ja siitä koulutuksen kautta kehittyminen on mielenkiintoinen lähestymistapa.

Zoey oli hahmona kohtuullisen samaistuttava, hänen valintansa eivät saa halkomaan hiuksia päästään, vaan niihin on helppoa antaa hyväksyntänsä - toisin kuin esimerkiksi Afroditen, joka nyt on se pakollinen "kamala noita-akka", joka ilmeisesti jokaisesta fiktiivisestä (tai ehkä oikeastakin) koulusta täytyy löytyä.

Merkitty ei siis herättänyt suuria tunteita, mutta oli kuitenkin ihan viihdyttävää lukemista, ja sopii varmasti jokaiselle vampyyreista ja perusfantasiasta kiinnostuneille. Erityisen hauska oli tapa, jolla kirja yhdisteli vanhaa kansanperinnettä, rituaaleja ja seremonioita (esimerkiksi cherokee-kulttuurista) sekä jumalolentoja.

Arvosana: ***½

Chris Westwood - Ministry Of Pandemonium

"Ben Harvester sees what no one else can... A cobbled alleyway – a place where it’s always night – hidden behind a crack in the wall.

Mr October, a man of many faces and secrets, knows Ben has a unique gift. He sets out to recruit Ben to a top-secret, highly classified Ministry department – to help in an eternal war against an unspeakable enemy.

And so Ben begins to understand just how great and deadly his gift may be, and why it puts him and everyone he loves in grave danger..."

Ministry of Pandemonium oli äkkiseltään valittu opus, jonka satuin löytämään kirjaston hyllyiltä jo jonkin aikaa sitten - sittemmin se odotteli kotona osittaisesti luettuna useita viikkoja, kunnes nyt päätin saattaa loppuun sen minkä aloitin. Kyseessä on siis nuorille vaiko enemmän lapsille suunnattu kauhukirja. Sitä ei tietääkseni löydy lainkaan suomennettuna.

13- vuotias Ben Harvester elää äitinsä kanssa Lontoon liepeillä. Hänen isänsä on lähtenyt kotoa jo joitakin vuosia sitten, mutta Ben elättelee yhä mahdollisuutta tämän paluusta - osin äitinsä takia, sillä tämä raataa yksin pitkiä työpäiviä elättääkseen heidät molemmat ja on aivan rättiväsynyt aina kotiin palatessaan. Beniä itseään kiehtovat hautausmaat, ja siksi tämä viettääkin suurimman osan vapaa-ajastaan notkumalla hautausmailla piirrustuslehtiö mukanaan. Hän on äärimmäisen taitava piirtämään suurinpiirtein mitä tahansa vain yhdeltä näkemältä.

Yhtenä päivänä hautausmaalla kierrellessään Ben törmää salaperäiseen vanhukseen, nimeltään Mr October. Mies mainitsee kuin ohimennen Benin etäisen tädin - ja kun Ben sitten pääsee kotiin, saa hänen äitinsä puhelinsoitolla ilmoituksen sisarensa eli juurikin kyseisen tädin hiljattaisesta kuolemasta.

Ben tulee tästä äärimmäisen uteliaaksi - olisiko omituisen oloinen Mr October jotenkin voinut tietää siitä, mitä tulisi tapahtumaan? Hän päättää etsiä miehen selvittääkseen asian ja lopulta siinä onnistuttuaan päätyy mukaan johonkin paljon suurempaan kuin koskaan saattoi kuvitella. Mr October kertoo, että Benillä on erityinen kyky. Vaikka mies ei suoralta kädeltä paljastakaan, mikä tällainen kyky on, selviää kuitenkin pian, että Ben kykenee näkemään kuolleiden ihmisten sieluja.

Mr October esittelee Benille kokonaisen salaisen järjestön, Pandemoniumin, jonka erityistehtävä on etsiä hiljattain kuolleiden, eksyksissä olevien henkilöiden sielut ja auttaa nämä eteenpäin. Tehtävää vaikeuttavat pimeää puolta edustavat demoniolennot, jotka yhdessä johtajansa Randall Cadaverusin kanssa pyrkivät kaappaamaan sielut ennen kuin ne ehditään johdattaa eteenpäin. Mr Octoberin mielestä Benillä on synnynnäinen auttamisen lahja, ja siksi hänet värvätäänkin Pandemoniumin riveihin.

Pian Ben saa huomata, että toiselle puolelle asetettuaan hän saa automaattisesti vastaansa toisen, äärimmäisen vaarallisen puolen, ja siten niin hän itse kuin hänen läheisensäkin ovat jatkuvassa vaarassa. Kuinka tämänkaltaiseen kutsumustehtävään tulisi suhtautua?

Takeltelin pitkään tätä lukiessani - ei ehkä siksi, että kirja olisi ollut erityisen huono, olisin kaiketi vain mieluummin tarttunut johonkin toiseen hyllyssä odottavaan kirjaan, ja tämä sai sitten kärsiä siitä. Kauhukirjaksi tämä tuntui melko kesyltä, olkoonkin sitten lasten / nuorten puolelta.

Pidin kuitenkin erityisesti kirjan tavasta käsitellä kuolemaa. On jollakin tavalla hauska ja ehkä lämmittäväkin ajatus, että olisi olemassa erikseen kuolleiden sieluja johdattamaan tarkoitettu järjestö. Kuolleiden suhtautuminen kohtaloonsa vaihteli - oli niitä, jotka hyväksyivät, ehkä olivat osanneet jo aavistella kuolemaansa, kun taas toiset olivat hädissään tai jopa torjuvia ajatusta kohtaan. Järjestön jäsenet rauhoittelivat näitä sieluja, puhuivat heille lempeästi ja ohjasivat eteenpäin. Toisaalta vaanivat demonit toivat lukijalle sopivan jännityksen, jonkinlaisen huolen siitä, joutuuko joku viaton niiden kynsiin eikä pääsekään lepoonsa.

Hahmoihin, etenkin päähenkilöön Beniin, oli helpohkoa samaistua näin ajatusten pohjalta. Mr October taas oli sinänsä kiintoisa hahmo, mutta tuntui lipsuvan jollakin tavalla karkuun lukijalta jokaisen muutoksensa yhteydessä. Ehkä hänen ja Pandemoniumin taustoista olisi voinut selventää tarkemmin - miten koko Pandemonium on oikein saanut alkunsa? Hivenen häiritsevää  oli tosin se, miten tyynesti (lähes) kaikki hahmot tuntuivat suhtautuvan kuolleiden näkemiseen ja läsnäoloon. Monesti siellä, missä Ben ja Mr October kiersivät auttamassa, oli vielä ruumiskin jäljellä, ja erityisesti kuolintavasta riippuen ei varmasti ollut kovinkaan helppoa kohdata sellaista..

No oli miten oli, kirja oli tyydyttävä, joskaan ei mestariteos. Kuvailutyylistä ja kerronnasta kyllä pidin, etenkin kerronnan tyyli jäi mieleen hivenen sarkastisena, paikoitellen jopa kepeänä, mutta oikeissa paikoissa myös sopivan vakavana. Vaikeat asiat, kuten kuolema ja menettämisen tuska, oli saatu ilmaistua samaan aikaan kauniilla, mutta kuitenkin sopivan kevyellä otteella.

Arvosana: **½ - ***

Johan Harstad - Darlah, 172 tuntia kuussa

"Nasa aikoo palata kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää ennnenäkemättömän, maailmanlaajuisen arvonnan, jonka voittajat pääsevät mukaan matkaan. Onni suosii kolmea nuorta: norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Lähtölaskennan aikana koko maailma jännittää heidän mukanaan - paitsi eräs dementoitunut entinen astronautti. Hän seuraa kauhun vallassa vanhainkodin tv:stä matkan uutisointia - kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä Darlah-nimisellä kuuasemalla.

Pian yhteys maahan katkeaa. Kuuaseman generaattori sammuu. Happivarastot hupenevat. Antoine ja kapteeni Nadolski katoavat. Ja kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa."
 

Huh. Melkoinen kirja, täytyy sanoa. Darlah on siis luokiteltu scifiksi, mutta oikeastaan se on juonellisesti enemmänkin kauhukirja, joka sijoittuu kuun pinnalle. 

Nasa kärsii rahoituspulasta ja maailman kiinnostuksen vähenemisestä, tai ainakin näin annetaan ymmärtää, ja järjestää sen vuoksi valtaisan arvonnan, jonka onnelliset voittajat lähetetään ainutkertaiselle matkalle kuuhun. Osallistujien pitää olla 14-18 vuotiaita nuoria, ja niinpä mukaan valikoituvat norjalainen Mia, japanilainen Midori ja ranskalainen Antoine. Näiden henkilöiden ohessa seurataan myös Oleg Himmelfarbia, ennen itsekin astronauttina toiminutta ja nykyisin hoitokodissa dementiaa potevaa miestä. Nasan järjestämä tv-lähetys saa jonkin kirkastumaan Olegin päässä, ja hän tajuaa kauhuissaan, mitä oikein on tapahtumassa. Vanha mies yrittää varoittaa muita siitä, että kuuhun ei missän nimessä pidä palata - mutta kuten arvata saattaa, varoitusyritys ei tuota tulosta. 

Kun nuoret on koottu ja heille on järjestetty kolme kuukautta kestävä preppaus tulevaa matkaansa varten, lähetetään heidät yhdessä kokeneen astronauttijoukon kanssa kohti kuuta. Perillä kuun pinnalla nuorille esitellään Darlah 2, kuuasema, jossa ryhmän on tarkoitus viettää seuraavat 172 tuntia. Ongelmat alkavat kuitenkin lähes heti saapumisen jälkeen, kun kuuasemalle sähköä tuottava generaattori yhtäkkiä pimenee. Asiaa lähdetään tietenkin tutkimaan, ja silloin kaikki riistäytyy lopullisesti käsistä. Edessä on kiperiä, karmivia tilanteita, kun kuu alkaa paljastaa synkkää salaisuuttaan siellä, missä kukaan ei kuule avunhuutoja. 

Autio kuun pinta ja kaukainen avaruus.. Hyy.. Jo tapahtumapaikka tässä kirjassa saa kylmät väreet hiipimään selkäpiihin ja antaa suoraa vaikutelman siitä, että jotakin karmivaa tulee tapahtumaan. Ajatuskin siitä, että löytäisi itsensä avaruusasemalta äänettömän, tyhjän kuun pinnalta, tuntuu hyvin, hyvin inhottavalta. Täältä ei Nasa siis kyllä saisi osallistujaa tällaiseen kilpailuun..!

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on lähinnä tulevien voittajien ja heidän elämänsä esittelyä, kerrontaa siitä kuinka he saavat kutsukirjeensä ja lähtevät kohti New Yorkia ja sieltä aina Nasan tukikohtaan saakka. Vaikka ensimmäinen osa on luonnollisesti se vähiten tapahtumarikkain, ei kannata luovuttaa! Seuraavissa osissa jännitys nimittäin tiivistyy, ja yhtäkkiä sitä huomaa olevansa jatkuvien käänteiden ja tapahtumien sarjassa, jonka aikana kirjaa on vaikea laskea käsistään alas.

Darlahia on moitittu liian yksipuoleisista ja huonosti kehitellyistä hahmoista, mutta itselläni tällainen ei pistänyt missään vaiheessa silmään tai häirinnyt lukukokemusta. Sanotaan nyt vaikka sitten niin, että hahmot olivat KYLLIN kehitettyjä siihen, että heidän ajatusmaailmaansa pääsi sisälle ja että kirja tempaisi mukaansa. Muutama sivuhahmoista onnistui valinnoillaan jopa tuottamaan lievää ärsyynnystä - kun kauheuksia alkoi tapahtua kuun pinnalla, olikin teinijoukko yllättäen se, joka pysyi rauhallisempana ja toimintakykyisempänä kuin kokeneet, kunnolla koulutetut astronautit.

Paikoitellen Darlah on hyvinkin karmiva, ja ehdottomasti enemmän kauhua kuin scifiä. Yllätyinkin ehkä hieman siitä, millaisiksi tapahtumat yltyivät, olin jotenkin varautunut johonkin paljon keveämpään. En myöskään ollut lainkaan osannut odottaa MITÄ sieltä kuun pinnalta sitten lopulta löytyykään..

Miinuspisteitä kirja saa kyllä siitä, että paikoitellen se herätti enemmän kysymyksiä kuin mihin se lopulta kykeni vastaamaan. Lisäksi mukana oli muutamia lukuja tai tekstipätkiä, jotka olivat kokonaisjuonen kannalta oikeastaan äärettömän turhia - esimerkiksi yksi täysin irrallinen kappale Antoinen ex-tyttöystävän Simonen näkökulmasta kerrottuna. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin rakennettu hyvin, ja etenkin juonellisesti se pääsi yllättämään monin paikoin. Vaikka tietenkin ennalta-arvattavuuksiakin ilmeni, ainakin siinä vaiheessa kun sai jo paremmin kiinni kirjailijan tyylistä.

En oikeastaan tiedä, olinko todella yllättynyt ja tyytyväinen vaiko hivenen pettynyt kirjan loppuratkaisuun, ehkä molempia yhtä aikaa? Joka tapauksessa se ei ainakaan ole ennalta-arvattava, ei missään tapauksessa. Darlah on täynnä kutkuttavaa jännitystä, joten sitä kyllä sopii suositella. 

Arvosana: ****