Bushnell Candace & Cotugno Katie - Tyttönä olemisen säännöt

Hei tyttö! Sinusta on mihin vain, kunhan noudatat paria sääntöä...

Marinin elämä on hyvällä mallilla: hänellä on urheilullinen poikaystävä, ja hän toimittaa bestiksensä kanssa koulun lehteä. Tulevaisuudessa siintävät jo journalistiikan opinnot huippuyliopistossa, ja niihin Marinia kannustaa myös hänen äidinkielenopettajansa herra Beckett. Komean opettajan kehut tuntuvat imartelevilta, mutta viaton ystävyys johtaa yllättäen suudelmaan. Marin säikähtää ja potee syyllisyyttä mutta päättää lopulta ottaa asian rohkeasti puheeksi. Siitä alkaa Marinin kamppailu totuuden puolesta, sillä kaikki eivät suinkaan usko häntä. Hämmästys, pettymys ja kiukku purkautuvat paperille sanoina, jotka koulun ja maailman on aika kuulla.

Tammi

Marin on kunnianhimoinen lukiolainen, jonka tähtäimessä ovat opinnot arvostetussa yliopistossa. Välikohtaus äidinkielenopettajan kanssa alkaa kuitenkin asettaa esteitä Marinin polulle, ja hän saakin pian huomata, että tyttönä olemiseen kohdistuu yllättävän paljon kirjoittamattomia sääntöjä. Toissapäivänä sattui sopivasti olemaan kansainvälinen tyttöjen päivä, ja siihen teemaan tämä kirja osuu erittäin hyvin. Tyttönä olemisen säännöt nimittäin käsittelee muun muassa niitä tilanteita, joissa tyttöihin ja naisiin kohdistetaan epätasa-arvoisia odotuksia ja vaatimuksia.

Oli suorastaan turhauttavaa lukea tätä kirjaa - niin hyvin se onnistui kuvailemaan sitä epäreiluuden tunnetta, johon jokainen nuori ja miksei vähän vanhempikin joskus elämässään törmää. Yksi lukuisista esimerkkeistä on se, miten kirjassa tuotiin esiin koulujen pukeutumissäännöt, jotka vaikuttavat kovin mielivaltaisilta ja erityisesti naispuoleisiin opiskelijoihin kohdistuvilta. Hameen täytyy olla sentilleen oikean mittainen, olkapäät eivät saa näkyä, sukkahousuja on käytettävä.. Yleensä perusteluksi annetaan se, että paljas iho häiritsee miespuolisia opettajia ja opiskelijoita. Nämä ongelmat lienevät tosin olevan kaikista ajankohtaisimpia nimenomaan Yhdysvalloissa, josta kumpikin kirjailija on kotoisin. 

Luin hiljattain hyvin vastaavankaltaisen teoksen, Vanessan, mutta siinä opettajan ja oppilaan välinen suhde oli pidemmän groomingin tulosta ja jatkui myös pitkään. Kirjat eroavat toisistaan myös siinä, miten päähenkilö suhtautuu tapahtuneeseen. Vaikka myös Vanessa kyseenalaistaa toisinaan opettajansa teot, hän ei suoranaisesti halua kertoa tilanteestaan kenellekään ja jopa jossain määrin suojelee hyväksikäyttäjäänsä. Marin sen sijaan järkyttyy, kun hänen äidinkielenopettajansa Bex suutelee häntä yllättäen. Marin tuntee tapahtuneesta syyllisyyttä, mutta tunnistaa selvemmin opettajansa ylittäneen rajat ja myös kertoo tästä toiselle auktoriteetille. 

Opettaja käyttää hyväkseen asemaansa ja tekee kaikensa peittääkseen jälkensä, kun Marin sitten kyseenalaistaakin hänen tekonsa. "Minusta tuntuu, että siinä ehkä tuli jonkinlainen väärinymmärrys, ei sen kummempaa", mies toteaa vähätellen. Myös muilla aikuisilla on vaikeuksia uskoa nuoren tytön sanoja. "Voisiko mitenkään olla mahdollista, että tulkitsit tapahtuneen väärin?", kysyy koulun rehtori. Jopa koulutoverit vitsailevat tytön kustannuksella ja levittävät hänestä ilkeämielisiä juoruja. Onneksi Marin ei kuitenkaan ole yksin, sillä hänen elämästään löytyy myös sellaisia ihmisiä, jotka antavat hänelle täyden tukensa. 

On tosin tarpeen mainita, että myös Marinilla on omia ennakkoluuloja muita kohtaan. Hän päätyy perustamaan feministisen kirjakerhon, ja kun miespuoleinen oppilas Gray haluaa liittyä mukaan, Marin arvelee hänestä heti pahinta ja hyökkää sanallisesti häntä vastaan. Hän ei usko, että Gray voisi olla aidosti kiinnostunut kirjapiirin teemasta. Tämä on hyvä muistutus siitä, että vastakkainasettelu ei edistä ymmärrystä vastapuolten välillä - sikäli mikäli minkäänlaisia vastakkaisia osapuolia edes kannattaa alkaa keinotekoisesti luomaan. 

Tyttönä olemisen säännöt on hyvä kirja luettavaksi sekä nuorille aikuisille että ihan aikuisille. Kirja toimii rohkaisun sanoina kaikille niille, jotka epäröivät kaikkien yhteiskunnan asettamien sääntöjen ristitulessa. Se kannustaa oman äänen löytämiseen ja rajojen asettamiseen. Samalla se myös herättelee muistamaan, miten tärkeää on, että nuoria kuunnellaan ja tuetaan. 

Arvosana: * * * ½ 

Elizabeth Kay - Seitsemän valhetta

Ensimmäinen valhe on viaton.

Marnie on bestis, jonka jokainen haluaisi elämäänsä, ja Jane on onnellinen, että on saanut rakastaa häntä lapsesta saakka. Kun Janen mies menehtyy onnettomuudessa, Marnie ottaa hänet kotiinsa asumaan. Samaan aikaan Marnie alkaa kuitenkin itse seurustella. Janen ikävät aavistukset Marnien poikaystävästä osoittautuvat todeksi, mutta hän ei uskalla kertoa Marnielle totuutta. Ensimmäinen valhe sysää liikkeelle valheiden vyöryn, joka heittelee heidät kaikki sijoiltaan.

Armottoman koukuttava, tummasävyinen psykologinen trilleri kuvaa elämän tärkeintä ihmissuhdetta, sitä jossa miehiä tulee ja menee, mutta ystävät pysyvät kuolemaan asti.

Otava

Jane ja Marnie ovat olleet koko elämänsä ajan parhaita ystäviä, jotka ovat jakaneet keskenään kaikki ilot ja surut. Käytännössä katsoen he ovat aina olleet erottamattomia - ainakin kunnes kuvioihin tulee Charles, Marnien uusi ja komea mutta Janen mielestä täysin sietämätön poikaystävä. Pelkkä miehen läsnäolo uhkaa etäännyttää ystävykset toisistaan, mutta Jane ei aio sen antaa tapahtua. Hän on valmis tekemään mitä tahansa rakkaan ystävänsä onnellisuuden puolesta, jopa valehtelemaan. Ensimmäinen valhe on tahaton, hyvää tarkoittava lipsahdus, mutta pian sitä seuraa toinen.. ja kolmas.. Pian Jane on kietoutunut valheiden verkkoon, josta ei noin vain irti pyristellä.

Tiesin heti kirjan kuvauksen luettuani, että tässä on aineksia kiinnostavaan, kutkuttavaan juoneen. Kirjoitan tätä blogitekstiä hieman jälkijunassa, joten fiilikseni eivät ole täydellisen tuoreita. Kun nyt koetan muistella mitä ajattelin kirjaa lukiessani, niin melko kultaiselle keskitiellehän tämä osuu. Aineksia tässä asetelmassa olisi tosin ollut enempäänkin. 

Koko teos kuvataan Janen näkökulmasta, eikä hänen päänsä ulkopuolelle siten päästä näkemään kertaakaan. Jane ei ole kertojana se kaikista sympaattisin, eikä niin varmaan ole tarkoituskaan. Jo varhaisessa vaiheessa tarinaa on selvää, että juuri hän on tehnyt jotakin pahaa ja kertoo nyt tunnustuksenomaisesti ja mahdollisimman "rehellisesti" tapahtumien kulusta. Teoistaan huolimatta Jane yrittää vakuuttaa kuulijansa pyyteettömästä rakkaudestaan Marnieta kohtaan, vaikka onkin täysin selvää, että Janen elämässä tapahtuneet tragediat ovat jättäneet hänen mielensä varsin epätasapainoiseksi. Kirja onkin varoittava esimerkki siitä, mitä käy, kun pakkomielle hallitsee elämää.

Seitsemän valhetta oli minulle melko sujuva lukukokemus, ja odotin aina mielenkiinnolla, miten vakava seuraava valhe tulisi olemaan. Tekstistä on kuitenkin aika helposti nähtävissä, että kyseessä on esikoiskirjailija. Hiottavaa olisi erityisesti juonikuvioissa, joista osa ei tunnu johtavan yhtään minnekään. Kuvittelin useampaan otteeseen, että joku esitelty hahmo tai tapahtuma tulisi vaikuttamaan merkittävästi lopputulemaan, vain huomatakseni, että koko asia tiputettiin kesken kaiken pois tai se vain lässähti jotenkin puolitiehen.

Jane puhuttelee kuulijaansa useaan otteeseen, mutta se, kenelle hän tarinaansa kertoo, ei selviä kuin aivan viime metreillä. Vaikka tämä käänne olikin mielestäni oivaltava, jää kirjan loppuratkaisu siitä huolimatta hiukan vaisuksi. Kenties tämä on jossain määrin koko kirjan ongelma: se menee kohti jotakin lupaavaa, mutta ei koskaan saavuta sitä riittävän tyydyttävällä tavalla. 

Kaikesta kritiikistä huolimatta kirja piti hyvin otteessaan, eikä tuntunut missään vaiheessa liian raskaalta tai pitkältä. Luin tämän parissa päivässä, mikä sen hetkiselle lukutahdilleni oli jo varsin hyvä saavutus. Epäilen myös, että olen näin jälkikäteen jokseenkin kriittisempi kuin heti kirjan luettuani, ja sen vuoksi koen aaavistuksen keskitasoa paremman arvosanan oikeutetuksi. 

Arvosana: ***½

Annukka Salama - Käärmeenlumooja

”Se skeittasi kuin joku Tony fucking Hawk."

Oletko koskaan miettinyt miltä tuntuisi, jos puolet kyvyistäsi tulisi satunnaisesti valitulta eläimeltä? Unna on ketterä kuin orava. Hän putoaa aina jaloilleen, kiipeää puuhun vaikka takaperin ja heittää skeittilaudalla henkeä salpaavia voltteja. Unna on luullut olevansa ainoa laatuaan, kunnes skeittaa itsensä salaperäisen Rufuksen jengiin. Synkänkomea poika ottaa Unnan suojelukseensa, mutta tuo yhteisöllisyyden lisäksi tämän elämään kasan hallitsemattomia riskejä. Toiset niistä ovat suloisia kuin suudelma, toiset tappavia kuin metsästäjän luoti.

Risingshadow.fi

Unna ei ole mikään tavallinen nuori: hän on nimittäin ketterä kuin orava, vieläpä aivan kirjaimellisesti. Unna on nimittäin saanut puolet kyvyistään voimaeläimeltä, ja luulee kauan olevansa ainoa lajiaan. Pian hän kuitenkin törmää Rufukseen, joka avaa Unnalle aivan uudenlaisen maailman niin rakkaudessa kuin myös vaaroissa..

Törmäsin Faunoidit-sarjaan, yllätys yllätys, kirjablogien kautta. En ole selvästi ainoa, joka ei olisi tarttunut tähän pelkän takakannen perusteella: skeittaus ei millään tasolla kiinnosta minua, enkä tiedä siitä yhtään mitään. Blogien kautta selvisi kuitenkin, että eihän se skeittaus tässä nyt niin suuressa roolissa olekaan, minkä lisäksi kirja on ylistetty useampaankin kertaan maasta taivaaseen. Mikä ettei siis.

Alku ei saanut minua vakuuttuneeksi, mutta saadessani pikku hiljaa kiinni hahmoista ja jutun juonesta, olin oikeastaan aika yllättynyt. Olin koko ajan kuvitellut, että tämä on sellainen pelkästään teinielämään ja rakkaussotkuihin keskittyvä kirja, pienellä spefi-vivahteella, mutta sitten alettiinkin puhua metsästäjistä ja faunoidien elämän kääntöpuolista - ja se oli vihdoin se, mikä sai minunkin mielenkiintoni heräämään.

Hahmoista en löytänyt erityistä suosikkia, vaikka pakko kyllä myöntää, että Unna ja Rufus ovat aika herkullinen pari. Pikkuisen ehkä häiritsi se, miten korostetun ylisuojelevainen ja omistushaluinen Rufus on. Ehkä sen voi pistää kokonaan voimaeläimen piikkiin, ehkä ei.. Jostain syystä myös kaikkien hahmojen erikoiset nimet ärsyttivät aluksi kamalasti, mutta oikeastaan niihin tottui nopeasti, eikä se sitten enää häirinnyt. :D

Kyllä tätä kaikesta huolimatta täytyy kehua, etenkin kun juoni tosiaan pääsi yllättämään aika tavalla.

Arvosana: * * * ½

Olen ehtinyt lukea jo jatko-osankin, Piraijakuiskaajan, ja siitä olisi tarkoitus ehtiä postaamaan seuraavaksi. Syksyn ja opiskelujen saavuttua aikaa ja energiaa postaamiselle tai ylipäänsä lukemiselle on vain jäänyt niin kovin vähän! :/ Ehkä se tästä helpottaa.

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

Sydämiä, konvehteja, Venuksen nännejä, tryffeleitä, suklaasimpukoita, sokeroituja orvokkeja. Ne hohtavat tummina kuin vedenalainen aarre, kuin Aladdinin luolan makeat kalleudet...

Vianne Rocher on asettunut tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquentin kylään ja perustanut suloisen suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä.

Käsintehdyt makeiset ja maailmaa nähneen naisen elämänilo saavat monet purkamaan sydäntään mieluummin kaakaokupin ääressä kuin kalseassa kirkossa. Mutta pääsiäisen pakanallinen suklaafestivaali on kylän papille sentään liikaa! Paastoava kirkonmies päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Adlibris.com

Vianne Rocher muuttaa tyttärensä Anoukin kanssa pieneen ranskalaiseen kylään, jonne hän perustaa ikioman suklaapuodin. Suklaan viettelykset ja Viannen persoona aiheuttavat paljon paheksuntaa sulkeutuneessa kyläyhteisössä, mutta joukkoon mahtuu myös niitä, joita tämä elämäniloinen nainen vetää auttamatta puoleensa. Kylän papille Viannen ilmaantuminen puoteineen on kuitenkin aivan liikaa, varsinkin kun naisen kehittelemä suklaafestivaali on muodostumassa uhkaksi lähestyvälle paaston vietolle ja pääsiäiselle..

Pieni suklaapuoti on jo kauan kuulunut lukulistalleni, onhan se kuitenkin Joanne Harrisin The Kirja, se, joka yleensä tiedetään jos ei muita. Se ei tuottanut pettymystä, vaikka eipä minulla suuria ennakko-odotuksia ollutkaan, sillä olen lukenut Harrisilta jo niin paljon muuta hyvää. Pieni suklaapuoti ei saa suosikin asemaa, mutta on silti mielenkiintoinen, mauilla leikittelevä paketti.

Vianne on mielenkiintoinen hahmo, vaikka välillä ehkä liiankin täydellisen nokkela, älykäs, empaattinen... Ulospäin hän tuntuukin henkivän todellista elämäniloa ja onnistuu tartuttamaan sitä myös ympäristöönsä, mutta sisältäpäin hän kuitenkin vaikuttaa sulkeutuneelta. Hän pohtii paljon kuolemaa ja pahoilta asioilta pakenemista - jotkin muistoista eivät jätä häntä rauhaan, eikä hän osaa asettua aloilleen yhteen paikkaan.

Mitä tulee kirkkoherraan, Francis Reynaudiin, jonka näkökulmasta kirjaa joka toisessa luvussa seurataan, en oikein osaa päättää onko hän vain ärsyttävä vai myös kiinnostava hahmo. Ainakin hänen menneisyyteensä kätkeytyy asioita jokimustalaisten, kyläläisten hylkimien kiertolaisten, aiemman vierailun osalta.. Oli kuitenkin hyvä ratkaisu jakaa kerronta hänen ja Viannen välille, jolloin kirjaan tulee jo siltäkin osin tiettyä vastakkainasettelua.

Erityisen monisyistä juonta Pieni suklaapuoti ei tarjoa. Se etenee hidastempoisesti, ei kuitenkaan tylsästi, ja kulkee lyhyehkön ajanjakson kohti pääsiäistä, esitellen lukijalle samalla kylän väkeä ja Viannen menneisyyttä.

Joko taannoin seurasin tähän perustuvaa elokuvaa todella huonosti, tai sitten se oli kovinkin erilainen kuin kirja. Tuntuu siltä, että kirjassa tapahtuneita asioita ei tapahtunut lainkaan elokuvassa ja päinvastoin. Hahmoistakin löysin keskinäisiä eroja, luonteet eivät vastanneet ihan samaa ja taisipa Viannen taustatarinakin olla aivan eri kuin kirjassa. Vai muistanko oikeasti näin pahasti väärin? 

Uskoisin lukevani aikanani myös Karamellikengät ja Persikoiden aikaan, jotka ovat siis jatko-osia Pienelle suklaapuodille, jälkimmäinen vieläpä ihan tuore tapaus.

Arvosana: * * * ½

-------------------

Vielä kesäkuulumisia tähän loppuun: SAIN OPISKELUPAIKAN!! Aloitan syksyllä informaatiotutkimuksen & interaktiivisen median opiskelun Tampereen yliopistossa! Hain myös Oulun yliopistoon informaatiotutkimukseen ja Seinäjoen ammattikorkeakouluun kirjasto- ja tietopalvelualalle, joihin molempiin sain myös hyväksyttävän tuloksen, mutta Tampere oli kuitenkin se ykköskohde ja -toive alusta lähtien. :) Tämän hetkinen fiilis on kovin vaikea pukea sanoiksi.

Yann Martel - Piin elämä

Usko uskomattomaan.

Onko mahdollista, että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta? Yann Martel kertoo tarinan, joka ei millään voi olla totta, ja kuitenkin lukija uskoo kaiken.

Adlibris.com

Piin elämä kertoo tarinan Piscine "Pii" Molitor Patel nimisestä nuoresta intialaismiehestä, joka joutuu perheineen haaksirikkoon keskellä avomerta. Vain Pii selviää onnettomuudesta ja jää ajelehtimaan pelastusveneessä ulapalle aggressiivisen bengalintiikerin kanssa. Jälkeenpäin Pii kertoo uskomattoman tarinansa myös lukijalle, kaikessa kirjavuudessaan ja synkkyydessään.

Suunnittelin keväällä meneväni katsomaan Piin elämän elokuvana, mutta se sitten jäi. Omistan kuitenkin kirjan ja ehdin Kreikan matkan aikana sen myös lukea (hupaisinta oli, että hieman pahaenteisesti luin sen suurimmaksi osaksi päivänä, jonka vietimme laivan kannella lähisaaristossa seilaten.. ;D Hengissä ollaan!).

Alun hitaan käynnistymisen jälkeen alkaa kutkuttavin osuus, kun itse haaksirikko tapahtuu. Toisinaan Piin tunnetilojen ja tilanteen kuvailu meni niinkin pitkälle, että päähenkilön syvä epätoivo alkoi miltein tarttua itseekin. Kirja välittääkin lukijalleen hienosti jokaisen hetken. Kuten takakansi mainitsee, tarina on sellainen, ettei se millään vaikuta todelta, mutta kaiken kuitenkin uskoo. Haluaa uskoa.

Pidin yllättävän paljon osuuksista, joissa kerrottiin ohimennen eläinten käyttäytymisestä, keskinäisestä hierarkiasta ja muusta sellaisesta. Opin paljon ja ainakin oletan ne faktatiedoksi. Eläimet näkyvät toimivan kirjassa paikoitellen myös vertauskuvina, mitä tarinan loppu valottaa paremmin. Samoin useamman uskonnon kietoutuminen yhteen oli kiintoisaa - alussa niitä alettiin puida ehkä liikakin, mutta ei silti aivan liian tuputtaen.

Loppuosuus alkoi käydä paikoitellen puuduttavaksi, sillä rutiinit pelastusvenellä alkoivat pian toistaa itseään. Aivan kirjan viimeiset sivut ahmin kuitenkin jälleen kutkutuksen vallassa, sillä silloin Pii kertoo tarinansa toisestakin näkökulmasta: vähemmän sadunomaisesta ja huomattavasti karummasta. Minua tämä tarinan toinen versio jäi itseasiassa hieman häiritsemäänkin, sillä jäin miettimään, kumpaa versiota itse haluan uskoa: kirjailija kun on Piin tavoin jättänyt selvästi lukijalle mahdollisuuden valita itse mieleisensä.

Olisi mielenkiintoista nähdä elokuva ja verrata, onko se onnistunut vangitsemaan saman tunteen minkä kirja välittää. Lukea tämä kyllä kannattaa.

Arvosana: * * * ½

Joanne Harris - Appelsiinin tuoksu

Kaikki alkoi viattomasti yhdestä varastetusta appelsiinista hedelmäkojun luona Angersin torilla. Vain ystävällinen silmänisku, ja nuori saksalaissotilas lumosi yksinäisen, isättömän yhdeksänvuotiaan. Sinä saksalaismiehityksen kesänä Framboise sisaruksineen pääsi kielletyn hedelmän makuun.

Mutta pienestä vilpistä kasvoi suuria valheita. Ja lopulta murhenäytelmä, joka pakotti Framboisen perheineen pakenemaan kotikylästään Loiren varrelta. Kun Framboise leskeksi jäätyään palaa kotitilalleen ja perustaa pienen ravintolan, sota-ajan synkistä tapahtumista on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta kyläläiset eivät ole unohtaneet.

Framboise on kolmilapsisen perheen nuorimmaisin, pikkutyttönä varsinainen villikko. Tarina kertoo rinnakkain Framboisesta lapsena ja vanhempana leskirouvana, kun hän palaa takaisin kotikyläänsä, josta hänen perheensä joutui vuosikymmeniä sitten pakenemaan suuren tragedian takia. Framboise pyrkii viimeiseen asti salaamaan henkilöllisyytensä kylän asukkailta, mutta tungettelevien sukulaisten ja menneisyyden varjojen ilmaantuessa tehtävä ei olekaan aivan niin helppo.

Oivoi, luin tämän loppuun jo pari viikkoa sitten, mutta kesälaiskuus iski ja ehdin lökötellä Kreikassakin viikon siinä välissä, joten muistaneekohan tästä enää mitään. Olen päättänyt vakaasti tutustua Joanne Harrisin kaikkiin kirjoihin, sillä ainakin tähänastisista jokainen on koukuttanut minut täysin mukaansa mahtavan kielensä, juonensa ja hahmojensa ansiosta. Appelsiinin tuoksu oli hyvä lisä kokemuksiin, mutta toisin kuin ilmeisesti monien muiden mielestä, se ei noussut parhaaksi lukemakseni Harrisin kirjaksi.

Idyllinen kuvaus, jolla ranskalaista pikkukylää esitellään, ei yllä Framboisen perheeseen, joka on kaukana täydellisestä. Isän kuoltua perheen äiti toimii yksinhuoltajana kolmelle lapselleen, joista Framboise ei suinkaan yllä hänen suosikikseen. Äiti saa päänsärkykohtauksia ja väittää usein vainoharhaisuuteen asti haistavansa appelsiinien tuoksua. Framboise käyttää toisinaan äitinsä mysteeristä heikkoutta appelsiineille julmastikin hyväkseen, mutta siitäkään huolimatta on vaikeaa tuntea erityistä sympatiaa naista kohtaan. Hän kun huolehtii suuremmalla vimmalla puutarhassa kasvavista puistaan kuin omista lapsistaan.

Harrismaiseen tapaan Appelsiinin tuoksu ei kerro heti kaikkea, vaan hivuttautuu pikku hiljaa kohti loppuaan ja avaa matkalla juonenkäänteitä uudessa valossa. Kirjan kuvailu leikittelee mauilla, tuoksuilla ja väreillä, ja sitä alkaa suorastaan toivoa, että kirjassa mainittuihin resepteihin olisi laitettu myös valmistusohjeet: esimerkiksi omena-aprikoosikakku sai veden herahtamaan kielelle ja jopa minä, joka en yhtään pidä ruoanlaitosta, olisin ollut valmis säntäämään keittiöön valmistamaan tällaisia herkkuja.

Liekö sillä vaikutusta, että olin juuri ennen kirjan lukemista katsellut elokuvan Atonement, mutta kuvittelin nuoren saksalaissotilas Tomasin kokoajan James McAvoyn näköisenä.. ;D Jos tästä tehtäisiin elokuva, haluaisin hänet ehdottomasti rooliin! Tomas oli muutoinkin hahmoista mielenkiintoisin, vaikka jäikin tärkeästä roolistaan huolimatta jopa etäiseksi, salaperäisen houkuttelevaksi. Framboisen lapsenomainen ihastus veitikkamaiseen saksalaiseen onkin aitoa ja ymmärrettävää.

Arvosana: * * * ½

Suzanne Collins - Ylismaan Gregor

"Jokainen ihminen kantaa omaa kohtaloaan."

Kun 11-vuotias Gregor ryömii pikkusiskonsa Bootsin perässä kotitalon pyykkituvan ilmanvaihtokanavaan, hän putoaa New Yorkin alla sijaitsevaan hämärään Alismaahan. Siellä Regalian kaupungin ihmiset elävät vaivalloisessa sovussa jättimäisten torakoiden, lepakoiden, hämähäkkien ja rottien yhteiskuntien kanssa.

Vaikka uudet tulokkaat järkyttävät Alismaan herkkää tasapainoa, ylismaalaista pelastajaa on jo kaivattu. Nuori kuningatar Luxa valtakuntineen on ajautumassa sotaan verivihollistaan rottakuningas Gorgeria vastaan, ja kotiaan kaipaava Gregor suostuu vastahakoisesti mystisen Harmaan ennustuksen lupaaman soturin rooliin. Tästä alkaa vaarallinen matka halki Alismaan - kenties ainoa keino pelastaa valtakunta tuholta ja päästä Gregorin vuosia sitten kadonneen isän jäljille.

Cdon.fi

Ylismaan Gregor on Suzanne Collinsin esikoisromaani, joka aloittaa viisiosaisen sarjan Alismaan tarinat. Kirjan päähenkilö on Gregor, 11-vuotias newyorkilaispoika, joka elää äitinsä ja kahden sisarensa kanssa ja jonka isä on kadonnut vuosia sitten selittämättömästi. Gregorin vastuulla on huolehtia 2-vuotiaasta pikkusiskostaan Bootsista, ja huolehtimista todellakin kaivataan, kun kaksikko yllättäen putoaa pyykkituvan ilmanvaihtokanavasta suoraan Alismaahan.

Gregor ja Boots viedään Alismaassa asuvien ihmisten toimesta Regalian kaupunkiin. Siellä he oppivat lisää tästä kummallisesta maailmasta, jossa ihmiset, lepakot, torakat, hämähäkit ja rotat elävät rinnakkain - joskaan eivät täysin sopuisasti, sillä jättiläismäiset rotat kaavailevat kuninkaansa johdolla sotaa ihmisiä vastaan. On myös olemassa ennustus, joka ratkaisee koko maanalaisen ihmiskunnan kohtalon, ja se ennustus Gregorin on täytettävä.

Ensin on pakko sanoa, etten odottanut sarjalta suuria. Se kiinnosti minua oikeastaan vain sen vuoksi, että rakastin Suzanne Collinsin Nälkäpelejä. Hassua kyllä, ajattelin täysin samoin myös Nälkäpelistä, ennen kuin luin ensimmäisen osan. "Varmaan aika huono, mutta kun ei muutakaan ole niin mikäs siinä." Ja taas sain huomata olevani väärässä ennakkoluuloineni, sillä aloitusosa Ylismaan Gregor osoittautui oikein mukaansatempaavaksi ja kiintoisaksi paketiksi!

Pidin kovasti nuoresta päähenkilöstä Gregorista, hän on aito ja melko nokkela. Kun huomasin että tarinassa on melko keskeisenä hahmona myös 2-vuotias lapsi, oli ennakkoaavisteluni vähän negatiivista, mutta onneksi Boots ei kuitenkaan aiheuta hampaiden kiristelyä vaan on ihan suloinen pikkuinen. :) Ylipäänsäkin hahmot ovat hyviä ja mielekkäästi rakennettuja, mitä nyt muutamasta oli aika helppoakin arvata heidän "todellinen puolensa". Mutta asetelma ihmisten, lepakoiden, torakoiden, hämähäkkien ja rottien välillä on kyllä kiinnostava!

Pieneksi miinuspuoleksi on ihan pakko sanoa tarinan vahva nojautuminen ennustuksiin. Olen jo lukenut aika paljon kirjoja, joissa jonkinlainen ennustus on keskeisessä asemassa (Harry Potterit, Percy Jacksonit yms), joten pikku hiljaa se alkaa kyllästyttää ja vaikuttaa vain helpolta keinolta saada rattaat pyörimään. Ei se kuitenkaan liikaa haitannut, vaikka ilmeisesti myös ainakin sarjan seuraava osa pohjautuu samalla tavoin ennustukseen.

Ylismaan Gregor on tyypillinen, jännittävä seikkailu, eikä Collinsin taito himmene tämänkään kohdalla yhtään. :) Luen varmastikin myös seuraavat osat, jahka ne suomennoksina ilmestyvät!

Arvosana: * * * ½

Erlend Loe - Supernaiivi

"Minulla on kaksi ystävää. Yksi huono ja yksi hyvä. Ja sitten minulla on veljeni. Hän ei ole kenties yhtä sympaattinen kuin minä, mutta kuitenkin o.k."

Näin alkaa norjalaisen Erlend Loen todellinen läpimurtoromaani, palkittu Supernaiivi, joka on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.

Kirjan 25-vuotias päähenkilö on törmännyt syvään henkilökohtaiseen kriisiin. Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Hän ei kuitenkaan jää toimettomaksi vaan alkaa ratkoa ongelmiaan. Pohtia asioita, joiden kanssa hänellä on ongelmia ja asioita, joiden kanssa ei ole.

Goodreads.com

Supernaiivin päähenkilö on 25-vuotias mies, joka havahtuu yhtäkkiä tajuamaan, ettei hänen elämällään ole minkäänlaista merkitystä tai sisältöä. Hän keskeyttää opintonsa yliopistolla, asustaa veljensä tyhjässä talossa ja lueskelee Paul-nimisen henkilön kirjoittamaa teosta, jossa kerrotaan monimutkaisia asioita ajasta ja avaruudesta. Hän ostaa pallon ja hakkapelin sekä koostaa erilaisia listoja, mutta vaikka ne helpottavatkin tilannetta hetkeksi, ei kaiken merkityksellisyyttä ole niin helppoa löytää.

Supernaiivi on ollut lukulistallani ikuisuuksia, välillä se on tippunut sieltä poiskin, mutta nyt lukudiplomi-haasteeseen se sitten osui näppärästi. Mukavasti se sopikin näin kevyehköksi kevätlukemiseksi pääsykoekiireiden keskelle. :)

Ihastuin kirjan alkumetreihin. Joihinkin henkilön ajatuksiin oli kovin helppoa samaistua: toisinaan sitä vain herää miettimään, mikä kaikki on lopulta merkityksellistä tai miten elämänsä sisältöä voisi parantaa. Kirjan nimen perusteella kuvittelin, että päähenkilö olisi jollakin tavalla hieman yksinkertainen, mutta oikeastaan hän yrittää vain etsiä elämäänsä uutta "perspektiiviä" ja nähdä asiat uudella tavalla. Joukkoon mahtuu myös paljon hauskoja ja osuvia oivalluksia.

Päähenkilö rakastaa listojen kokoamista. Hän listaa asioita, jotka ovat pienenä kiinnostaneet häntä. Hän listaa eläimet, jotka on nähnyt elämänsä aikana ja asiat, jotka hän omistaa. Näin listojen laatimisesta pitävänä henkilönä olisi itsekin tehnyt mieli tarttua kynään ja tehdä samaiset listaukset kuin päähenkilö, mutta siihen ei nyt kuitenkaan tullut ryhdyttyä. Ihan mielenkiintoista se voisi kyllä olla. :D

Loppupuoli kirjasta ei kuitenkaan jostain syystä iskenyt yhtä hyvin. Käännös tylsempään taisi tapahtua osapuilleen siinä, kun päähenkilö lähti New Yorkiin veljensä luokse. Sen lisäksi olisin toivonut lopusta aavistuksen tarkempaa. Mikä kotimaassa odottavien ihmissuhteiden laita oli matkan jälkeen? Miten, noin suurinpiirtein, henkilö jatkoi elämäänsä? Nyt asiat jäävät vahvasti lukijan oman tulkinnan ja mielikuvien varaan. En toivonut, että kaikki setvitään suoraan, mutta.. jotakin, jotakin konkreettisempaa olisin halunnut.

Kirja oli kuitenkin hyvä, ihanan kevyt ja huoleton siihen nähden, miten syvällisiä asioita (elämän ja sen merkityksellisyyttä) siinä pohdittiin.

Arvosana: ***½

Becca Fitzpatrick - Loppusoitto

"Minä johdan nefilit sotaan langenneita enkeleitä vastaan. Se on oikea teko. Hoidan arkkienkelit myöhemmin. Voin elää joko heidän pelossaan tai voin voittaa pelkoni."

Noran ja Patchin rakkaustarina saavuttaa huippunsa sarjan odotetussa päätösosassa, joka heittää parin kaoottisiin tunnelmiin keskelle kytevää vallankumousta. Sen polttopisteessä ovat langenneet enkelit ja vapaudestaan kiihkeästi taistelevat nefilit: ääritilanne, jonka rakastavaiset viimeiseen asti tahtoivat välttää. Asetelmat ovat kaukana ihanteellisista: vanhat viholliset nostavat päätään, uusia syntyy ja ystävyyden ja petturuuden raja on hämärä ja häilyvä. Kohtalo ei ole Noran ja Patchin puolella - mutta pakottaako se heidät taistelemaan toisiaan vastaan?

Risingshadow.fi

Loppusoitto on Langennut enkeli -saagan neljäs kirja ja näin ollen päättää sarjan. Nora on vasten tahtoaan joutunut nefileiden armeijan johtajaksi, ja on vain ajan kysymys koska sota langenneita enkeleitä vastaan on puhkemassa. Noran on valmistauduttava kohtaamaan suurin haasteensa tähän asti: kuinka taata nefileille vapaus hešvánkuulta, mutta samalla estää heitä marssimasta sotaan? Kaiken lisäksi Noran uusi asema sijoittaa hänet ja Patchin vastakkaisille puolille - joutuvatko he taistelemaan toisiaan vastaan vai voiko rakkaus voittaa pahimmatkin esteet?

Lueskelin tämän onneksi kohtuullisen ajan jälkeen Hiljaisuudesta, joten olin paremmin kärryillä nyt kuin edellämainitun teoksen kanssa - muistin jopa aiemmat tapahtumat, haha. :D Saaga lähenee loppuaan, kun Nora joutuu lunastamaan pakotetun lupauksensa Hankille. Hän asettuu nefiliarmeijan johtoon, mutta kaikki nefileistä eivät ole täysin vakuuttuneita entisen johtajansa seuraajan kyvyistä. Miettiessään ratkaisuja sodan uhkiin Nora joutuu siis samalla osoittamaan itsensä kykeneväiseksi asemaansa.

Vahvistaakseen vasta kehittyviä nefilinvoimiaan Noran on aloitettava ankara harjoittelu. Samalla kuvioihin tulee myös paholaisvoima - voiko Nora vastustaa sitä ja pärjätä ilman sen takaamia voimia vai onko se ainut, mutta myös vaarallisin keino saada ylivoima langenneisiin enkeleihin nähden?

Patchin ja Noran välistä kuhertelua tässä oli kyllä yllättävän vähän, vaikka päätöskirja olikin kyseessä, mutta toisaalta se selittyy varmaan jatkuvalla konfliktien uhalla ja muutenkin kiristyneenä tunnelmana. Myös pientä soutaamista ja huopaamista, epäluottamusta ja epäluuloja parin välille ehtii syntyä. Vastakehittyneenä nefilinä Nora haluaisi Patchin uskovan, että myös hän on kyvykäs puolustautumaan ja laatimaan suunnitelmia. Patch taas jatkaa sinnikkäästi Noran suojelemista.

Yllätyksiltä ei vältytä, ei myöskään jännitykseltä, surulta ja jopa kuolemilta. Kirja ei ehdi käydä tylsäksi, sillä oikeastaan kokoajan tapahtuu jotakin. Pakko kuitenkin sanoa, että välillä tapahtumissa huomasi pientä toistuvuutta - ei kuitenkaan niin paljoa, että se olisi haitannut.

Jälleen yksi sarja vietynä päätökseensä, ja voin sanoa olevani ihan tyytyväinen. Saaga hahmoineen sai ansaitsemansa lopun. :)

Arvosana: ***½

Catherynne M. Valentine - Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Kaksitoistavuotias Syyskuu asuu Omahassa ja elää ihan tavallista elämää, kunnes eräänä päivänä hänen isänsä lähtee sotaan ja äitinsä töihin. Syyskuu kohtaa Vihreän tuulen (joka on ottanut vihreätakkisen herrasmiehen hahmon), joka kutsuu hänet seikkailuun kertoen että Satumaassa tarvitaan tytön apua.

Satumaan uusi markiisitar on nimittäin kovin arvaamaton, ja vain Syyskuu voi hakea markiisittaren himoitseman talismaanin lumotusta metsästä – muuten markiisitar tekee elämän Satumaassa erittäin hankalaksi sen asukeille. Syyskuu onkin juuri saanut uusia ystäviä kuten kirjoja rakastavan lohikäärmeen sekä kummallisen pojan nimeltä Lauantai.
 

Risingshadow.fi

Melkoinen sanahirviöhän tuo nimi on, mutta ainakin huomiota herättävä sellainen. :D Se olikin oikeastaan yksi suurimmista syistä miksi huomasin tämän kirjan. Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla on monella tavoin modernimpi versio Liisasta Ihmemaassa - myös Syyskuu, kaksitoistavuotias omahalaistyttö, päätyy eräänlaiseen ihmemaailmaan, Satumaahan, kun Vihreä tuuli -niminen herrasmies saapuu noutamaan häntä kotoaan seikkailuun.

Satumaa on täynnä eriskummallisuuksia: kaupunkeja, jotka on tehty erilaisista kankaista; keijuruokaa, jota Syyskuuta kielletään syömästä; otuksia ja olentoja, esimerkiksi lohikäärmeitä, susi-ihmisiä ja marideja. Kaiken tämän lisäksi siellä hallitsee oikukas markiisitar, joka lähettääkin pian Syyskuun vaaralliselle, synkälle matkalle etsimään eräänlaista talismaania, jonka markiisitar kovasti tahtoo..

Kirjan kerrontatyyli ei sytyttänyt minua täysin. En lämmennyt kertojan tavalle puhutella lukijaansa aika ajoin, tai loputtomalle kuvailulle siitä, mitä herkkuja juhlapöydässä oli tarjolla. Tekstistä välittyy jonkinlaista keveyttä ja naiiviutta, ehkä liioitteluakin, mutta ne taas puolestaan sopivat tarinan tyyliin. Kirjassa oli kyllä myös paljon hauskoja ja ajatuksia herättäviä katkelmia, joista saisi hyviä lainauksia eri tilanteisiin.

"En edes harkitsisi asiaa, jos olisin sinä. Mutta toisaalta, jos minä olisin sinä, en olisi minä, ja jos en olisi minä, en voisi neuvoa sinua, ja jos en voisi neuvoa sinua, tekisit mitä haluat, joten yhtä hyvin voit tehdä mitä haluat ja tyytyä siihen."

Päähenkilö Syyskuuhan on varsin suloinen, määrätietoinen tyttö, joka osaa pitää päänsä kiperämmissäkin tilanteissa - ei kuitenkaan epäuskottavuuksiin saakka. Hauskoja tuttavuuksia ovat myös erilaiset olennot, kuten Syyskuun ystävät kirjaviisas lohikäärme A-L, "Allu", ja sympaattinen maridipoika Lauantai. Niin, ja ylipäänsä koko Satumaan monenkirjava hahmokavalkadi.

Olin jo antamassa kirjalle huonomman arvosanan, ennen kuin ehdin loppumetreille saakka. Silloin se sitten tapahtui - se jokin, mitä olin odottanut ja hylännyt ajatuksen lähes saman tien, ilmaantui. Lopetus nosti siis jokseenkin keskinkertaisen kirjan hetkessä paljon paremmaksi ja nyt oikeastaan toivon pääseväni lukemaan myös tälle jatkoa. Näin siinä sitten taas kävi, jälleen yksi keskeneräinen sarja työn alla, hehe. :D

En itseasiassa tiedä montako osaa tähän on luvassa, mutta ainakin englanniksi seuraava kirja on jo ilmaantunut, ja se on nimeltään samanlainen maraton kuin edeltäjänsäkin: "The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There".

Arvosana: ***½

C.J. Daugherty - Night School, Yön valitut

Kehen voi luottaa, kun kaikki valehtelevat? Todenmakuisen jännitystrilogian tummatunnelmaisessa avausosassa paha ulottaa lonkeronsa eristäytyneeseen sisäoppilaitokseen. 

Kun 16-vuotiaan Allien isoveli ja uskottu Christopher yllättäen katoaa, Allie syyttää vanhempiaan. Vanhemmat päättävät lähettää kapinoivan tytön sisäoppilaitokseen keskelle metsää. Yllätyksekseen Allie viihtyy uudessa koulussaan, saa ystäviä ja löytää komean poikaystävän Sylvainin. Hänellä on kuitenkin vahva tunne, ettei Cimmeria ole aivan tavallinen sisäoppilaitos. Mikä oikein on salainen Yökoulu, johon saavat osallistua vain harvat ja valitut oppilaat? Mitä salaisuutta sen jäsenet piilottelevat? 

Koulun tanssiaisissa alkaa tapahtua. Kun yksi tytöistä löytyy murhattuna, Allie huomaa olevansa itsekin suuressa vaarassa. Mutta miten tapahtumiin liittyy Allien kadonnut veli?



Bookplus.fi

Allien elämässä alkoi alamäki, kun hänen rakas isoveljensä Christopher katosi jälkiä jättämättä ja täysin selittämättömästi - tämän seurauksena Allie alkoi kapinoida vanhempiaan vastaan, laiminlyödä koulunkäyntiään ja ajautua huonoille teille. Vanhemmat eivät enää jaksa ylenkatsoa tyttärensä temppuilua, ja niinpä hänet lähetetään kauas kotoa, sisäoppilaitokseen nimeltä Cimmeria.

Cimmeria henkii salaperäisyyttä, eikä Allie usko sen olevan aivan tavanomainen sisäoppilaitos - etenkään, kun sen yhteydessä toimii myös "yökoulu", josta kenenkään ei ole sallittua puhua.. Nopeasti Allie kuitenkin sopeutuu kouluun, tutustuu uusiin ihmisiin ja saa itselleen myös komean Sylvainin huomion. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun koulun tanssiaisten aikana yksi oppilaista löytyy surmattuna. Kuka on kaiken takana?

Kuvitttelin kirjan varausvaiheessa hankkineeni itselleni uuden fantasiakirjan luettavaksi - muita blogeja selaamalla selvisi, etten ollut yksin oletukseni kanssa! Jotenkin kirjan nimi, hämäräperäinen sisäoppilaitos ja takakannen teksti henkivät fantasiamaisuutta, eikö totta? :D Mutta ehei, sitä ei tällä kertaa ole tarjolla.

Siitäkin huolimatta Yön valitut on oikein kiinnostava opus. Siitä puuttui tietty ennalta-arvattavuus, josta melko usein purnaan täällä blogissakin - mietin pääni puhki erilaisia salaliittoteorioita siitä, että koska tahansa tuo ja tuo henkilö paljastuu jonkinlaiseksi konnaksi tai petturiksi, mutta sain pian huomata olevani hakoteillä. Vasta lopummassa juoni alkaa tihetä ja koulussa sattuneet outoudet selvitä.

Allie on melko keskiverto päähenkilö, lisämaustetta tuovat tietenkin hänen hivenen arveluttavat taustansa - rikkeet ja tihutyöt, jotka sääli kyllä tuntuvat hukkuvan jo melko alkumetreillä. Ehkä syynä on kuitenkin yksinkertaisesti maisemanvaihdos, ilmeisestihän hänen aiempi käytöksensä oli vain reagointia isoveljen katoamiseen ja kapinointia vanhempia vastaan, ei Allien "todellinen" luonne.

Mutta urgh.. Sylvainista en kyllä pitänyt alun alkaenkaan yhtään. >D Kamala lipeä limanuljaska. Carteriin sen sijaan kiinnyin varsin nopeasti - harmittaa vain, ettei tässäkään vältytä pieneltä kolmiodraamailulta.. Noh, saa nähdä miten tilanne kehittyy tulevaisuudessa. Noin kokonaisuudessaan kirja oli kyllä kiinnostava ja lukemisen arvoinen, ja varmasti luen myös seuraavat osat. Tietääkö kukaan, moniko-osainen sarja tästä on tulossa?

Arvosana: ***½

Becca Fitzpatrick - Hiljaisuus

"Musta yö, musta sumu. Musta ruoho, mustat hautakivet. Kimalteleva musta joki. Musta silmäpari, joka katseli minua. Minun oli löydettävä ne silmät. Niistä löytyivät vastaukset."

Sekava Nora herää keskellä yötä Coldwaterin hautausmaalla eikä tiedä, kuinka on joutunut sinne. Pian käy ilmi, että hän on ollut kateissa yli kolme kuukautta ilman ainuttakaan muistikuvaa tuosta ajasta. Missä Nora on ollut ja mitä hänelle on tapahtunut? Huolestuttavinta tilanteessa on, että Nora ei vaikuta muistavan edes Patchia. Eikä kukaan tunnu haluavan muuttaa asiaa. Onko Mustalla Kädellä jotain tekemistä Patchin katoamisen kanssa - ja kuka nyt pystyy suojelemaan Noraa viholliselta, jota hän ei enää itse tunne eikä muista?

Cdon.fi

Noran ja Patchin tarina jatkuu kolmannessa osassaan - mutta nyt Nora herää yllättäen hautausmaalta, muistamatta mitään yli kolmen menneen kuukauden ajalta. Hänellä ei ole mitään tietoa, miten hän on hautausmaalle päätynyt. Nora ei muista enää edes Patchia, eivätkä hänen perheensä tai ystävänsä vaikuta halukkailta korjaamaan tilannetta tältä osin. Jokin kuitenkin kummittelee Noran mielen syövereissä - ehkä muisto, tumma silmäpari. Nora yrittää tarrautua kiinni hataraan mielikuvaansa ja päättää selvittää, mitä hänelle on oikein tapahtunut.

En ole arvostellutkaan tänne Langennut enkeli -sarjan aiempia osia, sillä niiden lukemisesta on jo huomattavasti pidempään kuin blogin perustamisesta. Voisin kuitenkin kertoa tiivistetyn mielipiteen tähän asti.

Ensimmäinen kirja, sarjan nimeä kantava Langennut enkeli, kuulosti nefileineen joltakin aivan uudelta ja erilaiselta - nykyhetkessähän taas tuntuu, että nimenomaan nefilit olisivat nyt vampyyrien ja ihmissusien jälkeen se kuumin trendi. Kirja kuitenkin huolestutti ja häiritsikin minua liiallisen twilightmaisuutensa vuoksi. Jollain tavalla pidin Noran ja Patchin tutustumisen ja kaiken muun siinä ympärillä pyörivän esittelyä täytenä toisintona tästä ei-niin-mieleeni olevasta vampyyrisaagasta, takakansitekstiä edes mainitsematta.. No, oli miten oli, luettuani pidemmälle pidin kuitenkin kirjaa parempana kuin edellä mainittua sarjaa ja päätin tarttua kakkososaankin.

Toinen osa, Riitasointu, ei ole jättänyt hirveästi mieleeni mitään. Luin sen kaiketi kovin hätäisesti. Se vaikutti kuitenkin paljon tylsemmältä ja ärsyttävämmältä kuin ensimmäinen osa. Epäröin, jatkaisinko sarjan lukemista enää ollenkaan, etenkin nyt, kun kahdesta aiemmasta osasta oli kulunut jo niin kauan aikaa. Päätin kuitenkin yrittää.

Hiljaisuus olikin sitten kolmesta tähänastisesta paras. Vaikka pelkoni kävivätkin osittain toteen ja olin etenkin alussa kovin pihalla siitä, kuka hahmo ajoi mitäkin asiaa ja mitä heistä oli paljastunut edellisissä osissa, aloin kuitenkin saada juonesta kiinni lähemmäs loppua.

Yhtä aikaa sekä pidin että en pitänyt muistinmenetyskäänteestä. En pitänyt, koska ajattelin tarinan jäävän jälleen junnaamaan paikoilleen, kun kaikki joudutaan käymään läpi ja selittämään uudemman kerran, minkä lisäksi se toisi jälleen yhden turhan taka-askeleen Patchin ja Noran välille. Onneksi se kuitenkin toimi, ja kirjan juonikin eteni mukavasti samaan aikaan. Totta kai ennalta-arvattavuuksiakin oli paljon.

Hahmoista tykästyin erityisesti Scottiin, vaikka kyllähän Patch ja se kaikki, mitä hän on valmis Noran eteen tekemään, tekee myös vaikutuksen - vaikka onkin vähän turhan kliseistä. Juoni oli mielestäni kiinnostava, jännittävä. Lopussa aiheutui pientä hampaidenkiristelyä, mutta tilanne jäi kyllä melko kutkuttavaksi viimeistä osaa ajatellen - eli eiköhän sekin tule luettua sitten kun se ilmestyy. :D

Arvosana: ***½

Huhhui. Tällä hetkellä minulta tulee päivityksiä melko harvakseltaan - olen parhaillaan lukemassa J.K Rowlingin Paikka vapaana, mutta samaan aikaan on menossa Ella-maraton. Tarkoituksena on siis lukea uudelleen läpi kaikki Ella-kirjat ja uutena vielä tuo Ella ja kadonnut karttakeppi. Niistä en jokaisesta, herrantähden, tee omaa blogitekstiään, mutta jonkinlaisen yhteisen koosteen sitten, kun maratooni on vedetty loppuun. (: Ja jotta vain ei olisi liian vähän tekemistä, niin olen kaiken päälle käynnistänyt hiljakseen jo pääsykoelukemiset.

Anneli Kanto & Terhi Rannela - Tähystäjäneito

Vauraan Sarmatian tähystäjäneito, 17-vuotias Amaya, matkustaa kolkolle Khalkoksen saarelle osallistuakseen valtiollisiin hautajaisiin. Oppaakseen suloinen Amaya saa hallitsijahuoneen töykeän neuvonantajan, Miroslavin.

Kun Amaya on edustusvelvollisuutensa hoitanut ja valmis palaamaan kotiin, selviää, että Khalkoksen hovilla on neidon varalle pahaenteinen, pelottava suunnitelma, joka muuttaa Amayan elämän peruuttamattomasti.

Kirjasampo.fi

Valitsin Anneli Kannon ja Terhi RannelanTähystäjäneidon luettavaksi ystäväpiirin ja blogien kautta kuultujen kehujen takia, muussa tapauksessa se olisi varmaan sivunnut liian kaukaa kiinnostuksenkohteitani ja jäänyt kirjaston hyllyyn. Nyt olen kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että päätin kokeilla jotain erilaistakin. Jopa sitä "pelottavaa ja ennakkoluuloja herättävää" suomalaista!

Amaya on siis vauraan Sarmatian tähystäjäneito, jonka ensimmäinen edustustehtävä on matkustaa kolkolle Khalkokselle osallistumaan saaren entisen hallitsijan hautajaisiin. Neito saa oppaakseen Miroslavin, töykeän neuvonantajan, joka ei ole erityisen iloinen taakakseen langenneesta tehtävästä - vaikka se edistääkin hänen omia suunnitelmiaan..

Khalkos on aina jäänyt Sarmatian varjoon, ja pienempänä ja köyhempänä valtiona se joutuu esimerkiksi myymään halpaa kuparia kaivoksistaan sarmatialaisille. Nyt Khalkoksen hovilla on kuitenkin suuria suunnitelmia Amayan varalle - sellaisia, mistä tyttö itse ei saa tietoa ennen kuin liian myöhään. Vierailu muuttaa tähystäjäneidon elämän täysin, kun juonet ja valtapeli alkavat pikkuhiljaa paljastua kaiken taustalta.

Alku käynnistyi jotenkin verkkaisesti, pääosin kahden valtion erojen ja hovielämän kuvauksilla. Sen jälkeen mentiin kuitenkin mielenkiintoisempaan suuntaan, sillä kirja rakentuu ja hahmottuu pikkuhiljaa. Kaikkea ei kerrota oikopäätä, eikä kaikki ole aina juuri sitä miltä se vaikuttaa. Sen sain lukiessani huomata, kun hämäännyin ensimmäisestä annetusta "käänteestä" tai muutoksesta niin, että jouduin palaamaan muutaman sivun taaemmas ja tarkistamaan, olinko epähuomiossa ohittanut jotakin tärkeää. Ei, enpä ollut. Kertomus on vain rakennettu siten, pikkuhiljaa yksityiskohtia paljastaen.

Hahmoista tykästyin oikopäätä Miroslaviin, älykkääseen mutta melkoisen yrmeään neuvonantajaan, jonka harteille Amayan oppaana toimiminen on langennut. Selkein hahmokehitys onkin nähtävissä juuri hänessä. Amaya puolestaan on aavistuksen naiivi,  samalla kuitenkin oikeamielinen ja nokkelakin. En erityisesti rakastunut häneen hahmona, mutta enpä onneksi vihaakaan. Korkea puoliso Lilyana taasen aiheuttaa ikäviä tuntemuksia, ja voin vain kuvitella hänet laittamassa lisää kapuloita rattaisiin myöhemminkin.

Kirja sisältää paljon poliittista juonittelua, valtapeliä, mutta samalla siinä on vahvasti esillä naisnäkökulmaa: Khalkoksen hallitsijan kuoltua tämän puoliso, Lilyana, on vallankahvassa, kun taas Sarmatiassa ruorinainen näkyy olevan muutenkin arvostetuimmassa asemassa. Khalkoksella ollessaan myös nuori Amaya yrittää nostaa naisten asemaa samanlaiseksi kuin Sarmatiassa, muun muassa vaatimalla näille samoja oikeuksia käydä koulua ja lukea.

Joten kyllä kyllä, tällainenkin toimii. :) Pitää hankkia kakkososa luettavaksi, kunhan se kirjastosta vapautuu.

Arvosana: ***½

Neil Gaiman - Coraline varjojen talossa

Hui kauhistus, laiskuuden ylivyöry! Blogi on ollut hiljaisena koko joulunajan ylitse, mutta joskos nyt sitä taas tsemppaisi. Muutama kirjakin on jäänyt rästiin bloggaamatta. Joulusta voisin sanoa sen verran, että hyvin tuli syötyä ja tunnelma oli juuri niin kohdallaan kuin pitikin. :D Kuulun varmaankin niihin harvoihin kirjabloggareihin, jotka eivät toivoneet ainuttakaan kirjaa lahjaksi - ja niin ollen niitä ei myöskään tullut. Kirjaston tarjonta on kuitenkin riittänyt vallan mainiosti ainakin tähän asti.

-----

"Hiiret lähettävät sinulle viestin", vanha mies kuiskasi. "Viesti kuului näin: Älä mene ovesta."

Mutta eräänä yönä ovi on raollaan – ja Coralinen teki mieli lähteä tutkimusretkelle.

Coraline muuttaa yhdessä vanhempien kanssa uuteen taloon, jonka yläkerrassa asuu omituinen vanhus ja alakerrassa kaksi vanhaa, entisestä näyttelijänelämästään haikailevaa neitiä. Tutkimusmatkat talossa ja sen ympäristössä eivät kauaa jaksa viihdyttää seikkailunnälkäistä Coralinea - mutta sitten hän löytää olohuoneesta oven, jonka takaa paljastuu salakäytävä viereiseen asuntoon.

Käytävää pitkin Coraline päätyy taloon, joka on aivan kuin kopio heidän omastaan. Hän löytää sieltä jopa "toiset vanhempansa", joilla on kuitenkin silmien tilalla pelkät napit. He haluavat pitää Coralinen luonaan ikuisesti, ja aluksi kaikki vaikuttaakin olevan paljon hauskempaa ja mielenkiintoista uuden äidin ja isän parissa - kunnes Coraline alkaa huomata, etteivät asiat olekaan niin tuttuja ja turvallisia kuin mitä alkuun vaikutti.

Oih, en tiedä miksi Coraline on jäänyt tähän asti minulta lukematta, mutta onneksi päätin sivistää itseäni lisää Gaimanin tuotannolla. Vaikka kirja onkin suunnattu lapsille, siinä ilmenevä kauhu on hyytävää ja salakavalaa, se saattaa jäädä kummittelemaan mielen sopukoille sittenkin, kun kirja on jo päätöksessään.

Coraline on tarmokas nuori neiti, pitkästä aikaa tykästyin päähenkilöön näin kovasti. Vaikka hän onkin vasta lapsi, hän ei ole liian lapsellinen, muttei myöskään liian aikuinen. Kun häntä pelottaa, hän ei anna pelolle valtaa vaan yrittää ja uskaltaa kaikesta huolimatta.

Taisin ahmia kirjan kahden päivän aikana, sen verran kutkuttava se lopulta oli - vaikka eipä se pituudeltakaan aivan kamalan huima ollut. Katselinpa sitten myös kirjaan perustuvan animaation, kun se tuli joulun alla. :) Sekin oli ihan mukava, vaikka muutamia suurempiakin kohtia oli hieman sovellettu.

Arvosana: ***½

David Safier - Happy Family

"Elämä on kovaa. Neljääkymmentä ikävuottaan lähestyvä Emma Wünschmann on uhrannut lupaavan uransa kustannusalalla perheensä vuoksi. Emman lastenkirjakauppa on konkurssin partaalla, perheen murrosikäinen tyttö pitää äitiään totaalisen nolona, poika Max elää vain lukemiensa kirjojen maailmoissa ja aviomies Frank on burnoutin partaalla. Asiat saavat käänteen kun Emman vanha kollega tarjoutuu järjestämään lukutilaisuuden Stephenie Meyerin kanssa Emman kirjakaupassa. Ehtona on että Emma ja muut perheenjäsenet pukeutuvat tilaisuutta varten hirviöpukuihin. Illasta tulee katastrofi ja toiveet kirjakaupan pelastamiseksi murskautuvat.

Kotimatkalla Emma menettää auton hallinnan ja melkein ajaa vanhan naisen päälle. Raivostunut rouvashenkilö kiroaa perheen. He eivät pelkästään näytä Draculalta, Frankensteinilta ja ynnä muilta hirviöiltä - heillä on yhtäkkiä myös hahmojensa tarpeet ja ominaisuudet... Wünschmannien täytyy löytää vanha rouva, jotta kirous saadaan peruttua."

Wünschmannien perheellä ei mene hyvin. Äiti Emma on ongelmissa lastenkirjakauppansa kanssa, isä Frank potee kriisiä, tytär Fee kapinoi äitiään vastaan ja poika Max on sosiaalisesta elämästä syrjäänvetäytyvä lukutoukka. Kun Emman entinen kollega sitten tarjoaa mahdollisuutta saada Stephenie Meyer esiintymään Emman kirjakauppaan, ajattelee hän saaneensa vihdoin tilaisuuden korjata perheensä tilannetta - kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin oli suunniteltu, ja ilta päättyy totaaliseen katastrofiin.

Kotimatkalla Emma saa kiukuspäissään suututettua myös erään vanhan rouvan, joka kiroaa koko perheen sekalaiseksi sakiksi hirviöitä. Wünschmannien on keksittävä keino kirouksen purkamiseen ja nopeasti, ja he lähtevätkin yhteistuumin jahtaamaan katalaa noita-akkaa aina Transylvaniaan asti. Mutta mitä tapahtuukaan, kun juoneen sotkeutuu myös muita muinaisia olentoja...?

Happy Family oli ihan hauska ja luettava, muttei kyllä valitettavasti vetänyt vertoja Safierin esikoisteokselle Huonolle karmalle. Huumoria toki löytyi, myös sellaisessa muodossa, että se laittoi hymyilyttämään (vooi, ne Frankin piirtämät kuvat, niitä olisi saanut olla enemmänkin! :D), mutta jotenkin se ei ollut tässä yhtä hulvatonta.

Kirja kuitenkin käsittelee hyvin huumorinsa avulla tavanomaisia (jos sitä hirviöiksi muuttumista ei lasketa) perheongelmia: lasten varttumista, kapinointia vanhempia vastaan, kateutta, yhteisen sävelen katoamista, elämän liiallista rutinoitumista.

Pidin kovasti viittauksista pinnalla oleviin kirjasarjoihin ja sen sellaisiin (esimerkiksi Pottereihin), joten siinä mielessä Max erottui näistä päähenkilöistä eniten edukseen. Lapsinero käytti kyllä välillä niin hienoja sivistyssanoja, että olisi itsellä tarvinnut olla sanakirja kädessä niitä ymmärtääkseni.. :D

Mielestäni Safierilla on jollakin tavalla omalaatuinen kirjoittamistyyli, ja jos ei ole erityisesti huumorin ystäviä, niin se saattaa jopa hivenen ärsyttää. Itselläni tätä ongelmaa ei ollut, tosin välillä jotkut kohdat kyllä tuntuivat aavistuksen tekohauskoilta. Vaikka ei tämä nyt ei sytyttänytkään yhtä paljon kuin Huono karma, niin Happy Family on siitä huolimatta oikein lukemisen arvoinen.

Arvosana: ***½

Charles Dickens - Joululaulu

"Olen pyrkinyt manaamaan tällä aavetarinalla esiin erään aatteen hengen, joka ei saa suututtaa lukijoitani sen enempää itseensä, toisiinsa, jouluun kuin minuunkaan. kummitelkoon se lempeästi heidän kotonaan, älköönkä kukaan sitä karkottako."

Näin aloitti kertomuksensa Charles Dickens joulukuussa 1843. Voisi sanoa, että hänen manauksensa on toteutunut, sillä Joululaulu on yhä yksi maailman tunnetuimmista joulutarinoista, ja sen aaveet ovat inspiroineet lukuisia taiteentekijöitä luomaan tarinasta omat versionsa, Walt Disneystä aina Mr. Beanina tunnettuun Rowan Atkinsoniin.

Ebenezer Scrooge on vanha kitupiikki, jonka sydämessä ei ole tilaa muulle kuin liiketoimille - ja kaikkein vähiten joulumielelle. Kun sitten jouluaattona Scroogen edesmenneen liikekumppanin Marleyn aave ilmaantuu hänen eteensä, ei Scrooge halua ensin uskoa tapahtunutta todeksi, vain pelkäksi humpuukiksi.

Aave kuitenkin ilmoittaa, että miehellä on vielä mahdollisuus korjata uhkaavan pahalta näyttävä kohtalonsa (josta Scrooge itse ei vielä tiedä mitään), ja niinpä hänen luokseen saapuu vierailemaan kolme muutakin aavetta: menneiden, nykyisen ja tulevien joulujen aaveet. Scrooge saa nähdä vilauksia kokemistaan jouluista tähän asti - kuten myös tulevista jouluista, jolloin hänen kohtalonsa on varsin ankea, ellei hän muuta tapojaan. Luonnollisesti Scrooge säikähtää tätä kaikkea perin pohjin. Lopputuloksen saattaakin sitten arvata, tai vielä luultavammin tietää, onhan Dickensin teos tarinaltaan hyvin tutuksi käynyt klassikko.

Myös minulle perusjuoni oli entuudestaan tuttu, mutta kirja tarjosi niin sanotusti lihan luiden päälle. En koskaan ajatellut, että tulisin lukemaan Dickensiä tai jotakin näinkin klassikkoa, mutta tämä nousi lukudiplomilistalta esille ja ajattelin, että jouluksi olisi mukavaa tutustua johonkin jouluisaan teokseen.

Joululaulu on mukavan kevyt sekä kielellisesti jokseenkin hellyyttävä. Erityisen mieleenpainuvana jäi vanhahtava puhetyyli ja hauskat huudahdukset, kuten "Heleijaa!" tai "Humpuukia!". Erikoista oli myös kirjailijan tapa puhutella lukijaansa suoraan silloin tällöin. Vaikka en yleensä pidä vanhoista kirjoista juuri niiden kielen takia, niin tässä se ei häirinnyt ollenkaan, vaan toi juuri oman mausteensa lukemiseen.

Juoni oli tietenkin ennalta-arvattava, mutta lukuarvoa se ei heikentänyt. Oli mukavaa seurata Scroogen kehitystä kirjan läpi, etenkin kun mies vihdoin heltyy ja alkaa hyväksyä joulun riemun ja merkityksen. En toisaalta osannut missään vaiheessa tuntea halveksuntaa Scroogea kohtaan, vaikka hän olikin alussa melko kärttyisä ja inhottava - päin vastoin, mitä pidemmälle päästiin, sitä enemmän sääli häntä oikeastaan tuli.

Pidin kyllä kovasti, juuri mukava luettavaksi näin joulun alla. Sivujakaan kun ei ole hirveästi sen yli sadan, niin selviää ihan suuremmitta vaivoitta jokainen vähänkin kiinnostunut. Nyt tekisi ihan mieli kaivaa jostakin esimerkiksi Disneyn filmatisoitu versio tästä ja katsoa vertailun vuoksi, miten paljon muutoksia siihen on tehty. :)

Arvosana: ***½

Jennifer E. Smith - Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

"Mitä sinä oikeasti tutkit?"
Oliver nojautuu taaksepäin ja katsoo Hadleya.
"Ensi silmäyksellä rakastumisen tilastollista todennäköisyyttä."

Seitsemäntoistavuotiaan Hadleyn vanhemmat ovat eronneet, ja isä on muuttanut Connecticutin-kodista Englantiin. Kesäloman alussa Hadley joutuu matkustamaan Lontooseen isänsä ja uuden äitipuolensa häihin, vaikka mikään ei ole hänestä vastenmielisempää.

Sattuman oikusta Hadley tapaa New Yorkin kentällä salaperäisen brittipojan, Oliverin, ja nuoret päätyvät lentokoneessa yllättäen vierekkäisille paikoille. Yli seitsentuntisen lennon aikana Hadley ja Oliver tutustuvat, ja tuntuu kuin he ilmiömäisesti täydentäisivät toisiaan.

Lentokentän tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin. Kiiruhtaessaan kohti vihkikirkkoa Hadleyn mielessä on vain Oliver ja lentokentällä vaihdettu taianomainen suudelma. Hadley ei tiedä edes Oliverin sukunimeä, mutta hänet on pakko löytää.

Kuin kohtalon oikusta Hadley, joka on matkalla isänsä ja uuden äitipuolensa vihkitilaisuuteen Englantiin, myöhästyy lennoltaan vaivaiset neljä minuuttia. Hän onnistuu kuitenkin hankkimaan liput seuraavalle lennolle - ja odotellessaan kentällä törmää brittipoika Oliveriin, joka tarjoutuu auttamaan Hadleya tämän matkatavaroiden kanssa. Pian kaksikolle selviää, että saman määränpään ja lennon lisäksi heillä on myös vierekkäiset paikat koneesta.

Hadley ja Oliver tutustuvat lennon aikana ja löytävät oitis yhteisen sävelen. Mutta perillä Lontoon lentokentällä Hadley kadottaa Oliverin ja joutuu lopulta säntämään kiireessä kohti vihkitilaisuutta. Hän ei silti kykene unohtamaan Oliveria, vaan päättää löytää tämän uudelleen - vaikka ei tiedä edes pojan sukunimeä tai puhelinnumeroa.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (hui mikä nimihirviö) saattaa vaikuttaa pelkän takakansitekstin perusteella tavanomaiselta ällöromanttiselta teinisoopalta, mutta se ei ole totuus. Kirja ei painotu vain ensirakkauteen tai rakastumiseen ylipäätään, vaan se käsittelee taitavasti myös perhesiteitä ja kasvamista.

Hadleyn tuntemuksiin Oliveria kohtaan ei jumiuduta liikaa. Toki ne tuodaan selkeästi esille, mutta tarpeeksi hienovaraisesti eikä liikaa toistaen. Samalla seurataan, kuinka Hadley yrittää selvitä perheensä läpikäymästä prosessista: hänen vanhempansa ovat eronneet, ja nyt isä on menossa naimisiin toisen naisen kanssa, jota Hadley on päättänyt vihata. Välimatka Amerikan ja Englannin välillä saa tytön pelkäämään, unohtaako isä hänet kokonaan uuden elämän ja vaimon takia.

Pidin kirjan miljööstä. Lentokentissä on aina ollut jotakin kiehtovaa: kuten kirjassa ilmaistiin, silloin ollaan aina jonkinlaisessa välitilassa. Poistuttu kotoa ja tutusta ympäristöstä, muttei vielä päästy perillekään. Myös Lontoossa tuli piipahdettua viime kesänä, joten oli helpompaa kuvitella tapahtumapaikat mielessään.

Hadleyn ja Oliverin juttu toimii. Heidän kohtaamisensa, tutustumisensa ja välinsä on saatu rakennettua hyvin - ei liian siirappisesti ja epäuskottavasti, mutta kuitenkin jollain tavalla erityisesti. Tarina saa jopa miettimään, miksei itselle koskaan tapahdu mitään tuollaista. ;D

Joten kyllä, pidin tästä. Hieman taas vaihtelua sellaiseen, mitä yleensä luen. Kirja oli muutoinkin hyvin kevyttä luettavaa, eikä kovin paksukaan. Taisi mennä pari päivää, kun olin saanut tämän jo loppuun.

Arvosana: ***½

Aleksi Delikouras - Nörtti

"DragonSlayer666 elää 24/7 virtuaalimaailmassa ja vain tietokoneriippuvuudesta huolestunut äiti voisi estää häntä tulemasta maailman parhaaksi pelaajaksi. Nuori mies kommentoi vimmaisella nörttiliturgiallaan niin äidin kreikkalaista poikaystävää, ylireagoivaa hattunatsireksiä ja arkkivihollistaan Hege91:tä.

 

Onneksi kaikkien IRL-urpojen keskellä on yksi punatukkainen tyttö, joka muistuttaa Resident Evilin Milla Jovovichia. Mutta pelimaailman virtuaalisoturille todellisen maailman ihmissuhdepeli outoine sääntöineen on yhtä sekasotkua. Miksi esim. luopua mukavista lenkkareista, kun eikö se ole naamavärkki jota pussataan eikä jotain kenkää?"

 

Nörtti - New Game kertoo päiväkirjamuodossa nimimerkkiä DragonSlayer666 käyttävästä teinipojasta, jonka elämä koostuu ainoastaan virtuaalimaailmasta ja (siitä pakollisesta) koulunkäynnistä. Hän ei muuta haluaisikaan kuin pelata Runescapea ja Battlefieldiä päivästä toiseen - kaiken sen tiellä on kuitenkin muun muassa ylihuolehtivainen äiti, joka kiskoo nettipiuhat irti aina kesken tärkeiden klaanisotien.

"Drago" iskee myös silmänsä erääseen samaa koulua käyvään tyttöön, Kristaan (tai "Fetasalaattiin", kuten Drago hänestä nimimerkin kautta kertoo). IRL-elämän ihmissuhteet eivät kuitenkaan ota luistaakseen aivan yhtä helposti kuin pelimaailman kiemurat. Samalla on tietenkin kestettävänä kaikki koulun tomppelit Pinokkiosta Mikki Hiireen.

Kirja oli kaikessa ärsyttävyydessään varsin viihdyttävä. :D Sen kieli nyt ei ollut sitä taiteellisimpaa tai parastakaan, mutta käytetty nettislangi ja nuorisotermit upposivat kyllä minuun nuorena lukijana täysin. Oli hauskaa, kun huomasi ymmärtävänsä kaikki viittaukset. Ehkä olen itsekin vähän "nörtti". Kirja sopineekin parhaiten juuri nykyisille tietokonesukupolville.

Esille nousi monia ongelmia, joiden parissa teinit joutuvat kamppailemaan. Myöskään ajankohtaisuudesta ei ole pulaa, sillä kirja käy läpi niin nettipelaamista, koulusurmatapauksia kuin ylipäänsä monien nuorten nykypäiväisiä asenteita. Vaikka kirjan päähenkilö onkin selvästi liiallisen korostetusti koneriippuvainen, joka vertaa kaikkea IRL-elämässä läpikäytyä virtuaalimaailmaan, on hyvä huomata että lähes vastaavia tapauksia on olemassa todellisuudessakin.

Nörtti on kevyttä ja humoristista luettavaa, kunhan sen niin osaa ottaa. Minusta aihe oli kiinnostava, ja kuten sanottu, taisin osua aika hyvin kohderyhmään saadakseni irti kaiken vaadittavan. :) Hieman vanhemmat lukijat taas saattavat samaistua päähenkilön äitiin, joka yrittää epätoivoisesti saada poikansa pois tietokonemaailman lumoista, haha. :D

Kirja on saamassa ensi vuoden alkupuolella jatkoa (Nörtti, Level Up). DragonSlayer666n elämään voi tutustua myös Youtubessa, jossa on löydettävissä sketsipätkiä. Itseeni ne eivät oikein uponneet, joten taidan pitäytyä vain näissä kirjoissa - ja kyllä, aion lukea myös sen seuraavan osan, kunhan se vain ilmestyy.

Arvosana: ***½

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää

”Ehkä sinulla on vielä huomispäiväkin. Ehkä sinulla on vielä tuhat huomispäivää tai kolmetuhatta tai kymmenen, niin paljon aikaa että siinä voi kylpeä. Mutta joillakin meistä ei ole kuin tämä päivä. Ja totuus on, että ikinä ei voi tietää."

Samantha Kingstonilla on elämä edessään ja maailma jalkojensa juuressa; nätti naama, syntisen makea poikaystävä ja paikka koulun parhaissa piireissä. Helmikuisena perjantaina kaikki kuitenkin muuttuu silmänräpäyksessä. Lupaavasti alkaneesta päivästä tulee Samin viimeinen. Kirjaimellisesti.

Yllätyksekseen Sam herää seuraavana aamuna ja huomaa elävänsä elämänsä viimeistä päivää loputtomana uusintojen sarjana. Yksi päivä on vastaus toiselle, kumoaa sen tai ottaa jonkin tyystin toisen suunnan. Seitsemän päivää muodostavat seitsemän vaihtoehtoista totuutta, jotka nivoutuvat sekä Samin että hänen läheisimpiensä tulevaisuuteen. Oikukas kohtalo paljastaa Samathalle asioita, jotka lyövät kaikki ällikällä – myös hänet itsensä. Eikä onnellinen loppu olekaan enää itsestäänselvyys.

Sam viettää makeaa high school -elämää: hänellä on poikaystävä, tiivis kaveriporukka ja varma paikka koulun parhaissa piireissä. Cupidon-päivän juhlinta päättyy kuitenkin kohtalokkaasti, kun Samia kyydinnyt auto suistuu tieltä kohtalokkain seurauksin. Hän kuolee.

Seuraavana aamuna Sam kuitenkin herää kotoaan ja oivaltaa varsin pian elävänsä uusintana viimeistä päiväänsä. Pienet teot aiheuttavat kuitenkin suuriakin muutoksia päivän kulkuun, ja lopulta Sam käy läpi kokonaiset seitsemän vaihtoehtoista tapahtumaketjua yrittäessään korjata tilannettaan. Kaikki tämä pakottaa hänet myös näkemään elämänsä - tai sen mitä siitä on jäljellä - täysin uusin silmin.

Kuin viimeistä päivää kuulosti idealtaan hyvin kiinnostavalta. Sellaiseksi se myös sitten osoittautui, vaikka kirja ei noussutkaan ylimmäksi suosikikseni. Saman päivän tai tilanteen eläminen on tuttua jo esimerkiksi Päiväni murmelina -elokuvasta, mutta kirjailija on onnistunut tuomaan aiheen takaisin tuoreena ja kiinnostavana.

Tämä on ehdottomasti kasvutarina. Sam (kaveriporukoineen) on äärimmäisen ärsyttävä hahmo kirjan alkupuolella. Hän on tottunut sanomaan mitä ajattelee ja toimimaan kuten koulun suosituilta oppilailta voisi olettaa - näin myös eri ryhmien väliset hierarkiset erot korostuvat erittäin selvästi. Joka tapauksessa Samin kuolema pistää käyntiin muutoksen kohti parempaa: Sam oppii kyseenalaistamaan tekojaan, miettimään niiden oikeudenmukaisuutta ja seurauksia.

Pelkäsin, että kirja saattaisi toistaa liikaa itseään ja no, ehkä se tekikin sitä aavistuksen verran. Olin aluksi pettynyt siihen, miten "tavanomainen" päivä kirjassa oli valittu elettäväksi läpi. Se kuitenkin sai enemmän ulottuvuuksia ja käänteitä myöhemmissä päivissä, joten loppujen lopuksi olin ihan tyytyväinen.

Olihan Kuin viimeistä päivää surullinenkin, mutta en oikeastaan ryhtynyt kamalasti säälimään Samia, hänen kehityksestään huolimatta. Sen sijaan kiinnostavammaksi ja tunteitaherättävämmäksi hahmoksi nousi syrjäänvetäytyvä Juliet "Psyko" Sykes, joka muiden nuorten silmissä on omituinen ja kaikin puolin vastenmielinen. Julietilla on lopulta yllättävän suuri rooli siinä, miten Samin uudelleen eletty päivä etenee.

Kokonaisuudessaan kirja kyllä toimi ja kuvasti hyvin nuorten välisiä suhteita ja asenteita. Toisinaan puudutti, kun jotakin asiaa venytettiin ja venytettiin, mutta pääosin lukeminen oli kuitenkin sujuvaa ja kiinnostavaa.

Arvosana: ***½