Kate Elizabeth Russell - Vanessa

2000. Älykäs, kunnianhimoinen ja jo kovasti aikuisuutta tavoitteleva Vanessa rakastuu 42-vuotiaaseen äidinkielen opettajaansa niin kuin vain 15-vuotias tyttö voi rakastua. He aloittavat suhteen, jossa mikään ei ole vain mustaa ja valkoista. 

2017. #MeToo-liike räjähtää maailmalla. Vanessan entistä opettajaa syytetään sopimattomasta käytöksestä. Vanessa ei tiedä pysyäkö hiljaa ja siinä uskossa, että kaikki tapahtui hänen omasta tahdostaan vai uskaltautuako katsomaan menneisyyden tapahtumia kriittisesti. Mutta miten Vanessa voisi kieltää ensirakkautensa? Onko edes mahdollista, että mies, jota hän rakasti - ja joka väitti palvovansa vain häntä - olikin jotain ihan muuta?

Vanessa oli minulle kenties tämän syksyn odotetuin teos, eikä se pettänyt! Sitä on kutsuttu modernin ajan Lolitaksi, ja se on myös ilmeisesti herättänyt jonkinsortin keskustelua siitä, kuka saa kirjoittaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tätä tekstiä kirjoittaessani Lolita keikkuu itseasiassa blogini luetuimpien päivitysten listalla ensimmäisellä sijalla. Lolita muodostuu myös tärkeäksi motiiviksi Russellin kirjassa: nuori Vanessa saa kirjan lahjaksi äidinkielen opettajaltaan ja alkaa tunnistaa siitä oman elämänsä kulkua, mutta etsii myös vakuutta sille, että kaikki hänelle tapahtunut merkitsi todella jotakin. Että hänen opettajansa Jacob Strane todella oli rakastunut häneen, 
"En todellakaan olisi tehnyt mitään, ellet olisi ollut niin halukas, Strane sanoi kerran. Väite kuulostaa harhaiselta. Voiko nuori tyttö haluta sitä, mitä hän teki minulle? Mutta hän puhuu totta, vaikka kukaan ei välttämättä uskoisi häntä. Ajauduin suhteeseen, ajauduin hänen luokseen, koska olin tyttö, jonka kaltaisia ei pitäisi olla olemassa: tyttö, joka heittäytyi innokkaana pedofiilin käsiin. Mutta ei, pedofiili ei ole oikea sana, ei ole koskaan ollut. Se on totuudenvastainen ja on väärin käyttää sitä - yhtä väärin kuin leimata minut pelkäksi uhriksi. Strane ei ollut milloinkaan yksioikoinen, enkä ollut minäkään."
Vakuuttelusta muodostuukin Vanessalle eräänlainen henkinen pelastusrengas, johon tarrautua. Jos hän kieltäytyy uskomasta tulleensa hyväksikäytetyksi, sehän tarkoittaa sitä, ettei hän koskaan ollut uhri - vai mitä? Vanessan tietä kohti hyväksyntää onkin toisinaan vaikea seurata. Hän tuntuu kyllä jollain tasolla tietävän, että se mitä hänelle tapahtuu on väärin ja vastenmielistä. Aivan ensimmäisestä hyväksikäyttötilanteesta lähtien Vanessa kokee eräänlaisia kehostairtaantumisen kokemuksia, eikä ole läsnä seksuaalisten tilanteiden aikana. Hän ei myöskään yleensä kuvaile opettajaansa Stranea mitenkään imartelevasti, joten kyse ei siis ole siitä, että Vanessa olisi erityisen mieltynyt mieheen. 
."Mutta en ole riitävän rohkea sanomaan niin - en uskalla edes sanoa, että minua oksettaa muistella, miten hän siirsi käteni vehkeensä päälle, että en ymmärrä, miksei hän lopettanut purskahtaessani itkuun. Että ensimmäisellä kerralla ajattelin koko ajan: Haluan kotiin."
Jatkaakseni vertailua Lolitaan, kirjoitin tuolloin kertojasta seuraavaa: "Hämmentävintä oli kenties se, miten lukiessa oli aina välillä pysähdyttävä muistuttelemaan itselleen kertojan mielenlaadusta ja epäluotettavuudesta. Humbert kun on ovela kertoja: hän osoittaa nöyryyttä, jopa jonkinasteista syyllisyyttä, kuvaillessaan tapahtumien kulkua ja omia motiivejaan." Myös Vanessan opettaja herra Strane käyttää näitä samoja keinoja. Hän vannoo rakkauttaan, vannoo tulevansa suorastaan hulluksi Vanessan läheisyydessä sekä tietää aina mistä naruista milloinkin vedellä. Myötätuntoa, kehuja, lohtua. Ero Lolitaan on kuitenkin siinä, kenen näkökulmasta kertomusta tarkastellaan. Kun kertojana onkin hyväksikäyttäjän sijaan hyväksikäytetty, näyttäytyy aikuisen miehen käyttämä manipulaatio aivan erilaisessa valossa. 

Kirja on kaiken kaikkiaan äärimmäisen kiinnostava, mutta myös hyvin rankka teemoiltaan. Siinä missä Lolita ei kuvaile seksuaalisia kohtauksia erityisen tarkasti, ei Vanessa juurikaan säästele lukijaansa. Jonkun mielestä näin tarkka kuvailu saattaa olla tarpeetonta, mutta mielestäni se sopi kirjan henkeen. Lukijan on tarkoituskin voida hieman pahoin, kun aikuinen opettaja, luottohenkilö, kietoo alaikäisen tytön saalistajan verkkoonsa. Grooming on todellisen maailman ilmiö, jonka henkisesti tuhoavat vaikutukset Russell on onnistunut kuvaamaan varoittavan hyvin. 


Arvosana: * * * * ½ 


Salla Simukka - Lukitut

"Meidät noudettiin keskellä kirkasta päivää, kohteliaasti ja rauhallisesti. Ei varmasti ollut tarkoitus, että kukaan kuolisi. Ei varmasti ollut tarkoitus, että kaikki menisi sellaiseksi kuin meni. Tämä on meidän tarinamme."

Te olette nyt vankilassa. Teidät on vangittu, koska on olemassa vahvat perusteet olettaa, että jokainen teistä tekee jossain vaiheessa rikoksen, josta teitä kuuluu rangaista. Ette ole tehneet noita rikoksia vielä, mutta todennäköisyyslaskelmat osoittavat, että teette ne. Olette täällä siksi, että nyt on viimeinen hetki tehdä parannus. Elämänne suunta voi vielä kääntyä. Jos pystytte ennen kahdeksantoistavuotissyntymäpäiväänne tunnustamaan tulevan rikoksenne ja osoittamaan katumusta, pääsette vankilasta. Mikäli ette, jäätte kärsimään rangaistustanne.

Tammi

Viisikymmentä nuorta noudetaan kodeistaan keskellä kirkasta päivää ja viedään suoraa päätä vankilaan ilman minkäänlaista selitystä. Vasta lukittujen ovien takana selviää, että jokaista näistä nuorista epäillään rikoksesta, jonka he tulevat tekemään joskus määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Päästäkseen pois vankilasta heistä jokaisen on keksittävä, mikä heidän rikoksensa tulee olemaan. Tilanne vaikuttaa täydellisen epätoivoiselta - mutta siitä huolimatta yksikään nuorista ei osaa arvata, että yksi heistä tulisi kuolemaan... 

Kirjan lähtötilanne on mielenkiintoinen ja jättää pohtimaan, kuinka ihmeessä jonkun olisi mahdollista päätellä oma rikoksensa jo ennen kuin sitä on koskaan tapahtunutkaan. Valitettavasti Lukitut ei juurikaan tarjoa tähän pohdiskeluun vastauksia, sillä koko dystooppisen vankila-asetelman sijaan sen todellinen pääpainotus vaikuttaakin olevan kirjan hahmoissa ja näiden välisissä ihmissuhteissa. Tämähän ei sikäli ole huono asia, mutta olin kai toivonut kirjan alkuasetelman takia jotakin toiminnallisempaa. Nyt koko vankila jää jokseenkin kevyehköksi taustakuvioksi, mikä oli osaltaan pettymys. 

Monimuotoisuus on toki äärimmäisen tärkeä asia myös kirjallisuudessa, mutta samaan aikaan tuntui vähän siltä, että päähenkilöjoukon kanssa oli ahnehdittu liikaakin: on panseksuaalisuutta, homoseksuaalisuutta, aseksuaalisuutta, demiseksuaalisuutta, rodullistamista, genderfluidia, polyamoriaa... Ehkä henkilökohtaisesti olisin valinnut yhden tai kaksi asiaa joihin keskittyä paremmin. Kun päähenkilöitä on peräti viisi, jää heistä jokainen jossain määrin pintaraapaisuksi, ja samalla heidän vähemmistöasemansa jää helposti triviaaliksi tai ainoaksi heitä määrittäväksi piirteeksi. Olisin pitänyt ajatuksesta enemmän, mikäli juoni olisi antanut sille selityksen. Oltaisiinko kirjan yhteiskunnassa voitu esimerkiksi kokea, että vähemmistönuoret ovat taipuvaisempia rikoksiin? Miten tällainen ennakkoluulo vaikuttaa näihin nuoriin? Tästä olisi voinut saada ihan kiintoisan näkökulman tarinaan.

Minusta on aina kiinnostavaa lukea kirjoja, joissa jo alkumetreillä paljastetaan jokin myöhemmin tapahtuva juonikuvio: tässä esimerkiksi se, että yksi nuorista tulee kuolemaan. Tai siis, ihan hirveän raivostuttavaahan se on! Tai siis koukuttavaa! Tai siis raivostuttavaa! Alan aina ylianalysoida kaikkea, kun koetan päätellä, miten kyseiseen lopputilanteeseen tullaan päätymään ja kuka heittää henkensä. :D Se on tavallaan tosi viihdyttävää, vaikka samalla tulee väkisinkin kiihdytettyä lukutahtia, että saisi vain tietää vastauksen. Sitten sitä ahdistuu omien lempihahmojensa puolesta, mutta toisaalta saapahan ainakin heti alussa varoituksen ja aikaa valmistautua siihen, että jotain pahaa saattaa tapahtua!

En usko, että kuuluin aivan tämän kirjan kohdeyleisöön. Luulisin kuitenkin, että minua nuoremmille se tarjoaa hyviä samaistumisenkohteita tai ainakin ajattelemisen aihetta. Mielestäni Simukka on kirjoittanut parempiakin teoksia, Lumikki-trilogia nyt erityisesti, tosin olin toki itsekin nuorempi sen lukiessani! Kirjotustyylistä tämä ei kärsi, sillä kuvailun ja tekstin sujuvuuden Simukka kyllä hallitsee. Lukitut ei ole missään nimessä liian raskaslukuinen ja olisi oikeastaan jopa voinut hyötyä tätä pidemmästä sivumäärästä. Hahmot esiteltiin alussa sujuvasti, mutta heihin ei aivan kunnolla ehtinyt tutustua, kun tarina olikin jo ohi. Etenkin Oliver ja Meea vaikuttivat todella sympaattisilta. 

Arvosana: * * ½

Emmi-Liia Sjöholm - Paperilla toinen

Imetän, imetän, imetän. Hyssyttelen, hyssyttelen, hyssyttelen. Rakastan, rakastan, rakastan. Silti mietin: Miksen koskaan lähtenyt vaihto-oppilaaksi? Miksen harrastanut ryhmäseksiä, kun siihen oli tilaisuus? Miksen pakastanut munasolujani ja odottanut pidempään?

Kosmos

Emmi-Liia Sjöholm käsittelee teoksessaan äitiyttä ja sen haasteita, naiseutta, seksuaalisuutta ja itsensä etsimistä. Paperilla toinen on autofiktiivinen teos, toisin sanoen se ammentaa aineksensa kirjailijan omasta elämästä, mutta kertoo ne kaunokirjallisin keinoin. Lukijan pohdittavaksi jää, mikä kaikki on totta sellaisenaan ja mikä on väritettyä. Teos herätti paljon keskustelua julkaisunsa aikaan, ja ainakin täällä Tampereella sen varausjonossa keikkuu vielä yli sata ihmistä. Kiinnostus ei siis suinkaan ole laantunut.

"Olin seurustellut suomiräppärin kanssa ja hankkinut reisitaskuhousut. 
Olin rakastanut denimkeräilijää ja pukeutunut peltimäisiin farkkuihin, jotka eivät edes ehtineet mukautua päälleni ennen suhteen päättymistä. 

Olin hullaantunut huumeiden viihdekäyttäjään, alkanut polttaa satunnaisesti pilveä ja kääntänyt pääni, kun hän veti viivoja. 
Olin ihastunut mieheen, joka piti minusta enemmän kuin minä hänestä. Opettelin pitämään hänestä. 
Olin ihastunut mieheen, josta pidin enemmän kuin hän minusta. Muutin itseäni, jotta hän asettuisi kanssani aloilleen.

Jos haluaisin muuttua itseni vuoksi, millainen olisin?"
 

Äitiyden teemat ovat minulle itselleni vielä kaukaisia, mutta sitä paremmin kolahtivat pohdinnat omasta identiteetistä, oman itsensä rakastamisesta ja tarpeesta miellyttää muita ihmisiä. Teksti oli tältä osin hyvinkin karua, erityisesti kun tietää, miten paljon paineita nuoriin naisiin kohdistuu juuri esimerkiksi seksuaalisuuden osalta. Olen itse ollut aina yleisellä tasolla kovin miellyttämisenhaluinen persoona, joten voin samaistua siihen pakottavaan tarpeeseen tulla hyväksytyksi, vaikka sen vuoksi joutuisikin muuttamaan itseään suuntaan tai toiseen. Kirjaa lukiessa on ensin helppo tuntea pahaa mieltä kertojan puolesta, ja sen jälkeen havahtua pohtimaan, tekisinkö itse tuossa tilanteessa ihan samalla tavalla? 

Tuntuu väärältä sanoa, että kirja vaikutti jotenkin kevyeltä lukea, kun huomioi millaisia teemoja se käsittelee. Kirjailija ei kuitenkaan jää niihin juuri vellomaan, vaan tuntuu enemmänkin toteavan ne ja siirtyvän sitten seuraavaan. Ei ole erityistä kaunopuheisuutta tai tarkkaa yksityiskohtaista kuvailua. Ei mässäillä seksikuvastolla, vaikka sitä paljon esiintyykin. Ehkä juuri tällainen tyyli on toisaalta tehokas tapa purkaa vaikeiden asioiden, kuten seksuaalisuuden, äitiyden ja abortin ympärille muodostuneita tabuja? Miksi suotta kierrellä ja kaarrella, kun kaikesta voi puhua suoraankin. 

Toki myös kirjan rakenne tuo tekstiin tietynlaista keveyttä. Luvut ovat lyhyitä katkelmia, ikään kuin päiväkirjasta napattuja, mutta eivät kuitenkaan missään kronologisessa järjestyksessä. Ennemminkin otteita sieltä ja täältä, pitkin poikin elämää. Jonkinasteinen tajunnanvirtaisuus ei kuitenkaan häirinnyt lukemista ollenkaan, sillä kunkin pätkän kultainen lanka oli kuitenkin helppoa löytää ja yhdistää se muihin katkelmiin. Nautin tästä kovasti, ja teos herätteli myös pohdiskelemaan omaa elämääni, siitäkin huolimatta, että samaistumispintaa ei suoraan kaikkeen ollutkaan.

Arvosana: * * * *

Kari Hotakainen - Tarina

 Millainen on arvokas elämä? Millainen on hyvä elämäntarina?

Tilanne on tämä: Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä.

Kun kaikille ei riitä asuntoja, alkaa raaka pudotuspeli. Asunnon saavat parhaiden tarinoiden kertojat, muut joutuvat Parakkiin tai tyhjiin Kauppakeskuksiin rakennettuihin väliaikaistiloihin.

Kuka osaa kertoa vetävimmän tarinan ja esittää elämänsä kiinnostavana, kuka uupuu mahdottoman tehtävän edessä? Mekeeko Presidentiltä hermot, onnistuuko Muumipeikko tuotteistamaan supikoiran? Miksi Rahikainen on muuttanut nimensä Rahiciksi, millaisen lopun saa suutelemisesta pitävän iäkkään pariskunnan rakkaustarina?

Siltala
Tarina kertoo yhteiskunnasta, jossa kaikki ihmiset on pakotettu maaseudulta Kaupunkiin. Muuttoliike on tuonut mukanaan valtavan asuntopulan, minkä vuoksi iso osa ihmisistä elää vanhoissa hylätyissä kauppakeskuksissa tai Parakissa, jossa elämä on alkeellista ja kurjaa. Päättäjät haluavat välttää vastuunoton, eikä heillä ole tarjota selkeää ratkaisua asunto-ongelmaan, joten he ulkoistavat ratkaisun keksimisen ryhmälle korkeakoulutettuja työttömiä. Päätetään, että parhaimman elämäntarinan kertovat saavat hienon vastavalmistuneen asunnon - muut passitetaan Parakkiin. Millaisen tarinan kertoo entinen rikollinen, entäs Jeesuksen paluuseen uskova Miriam tai oman elämänsä kiintotähti Caj Rahic?

Alkusanoina todettakoon, etten tätä ennen ole koskaan ikinä milloinkaan lukenut ainuttakaan Kari Hotakaisen teosta. Pätevää vertailupohjaa tai käsitystä hänen tavanomaisestaan kirjoitustyylistään minulla ei siis ole muuten kuin takakansitekstin kuvauksen "näin pitelemättömästi Hotakainen ei ole koskaan aiemmin kirjoittanut" verran. Tarina olikin varsin hyvä ensikosketus, vaikka ei välttämättä saakaan minua lukemaan hänen muita teoksiaan. 

Tarina tuntui hengeltään jotenkin orwellilaiselta, vaikka onkin selvästi kevyemmällä ja humoristisemmalla otteella kirjoitettu. Kuten Orwellin teoksessa 1984, myös Tarinassa yhteiskuntaa johdetaan jokseenkin mielivaltaisesti kasvottomien, nimettömien päättäjien toimesta, joskin tässä tapauksessa päättäjät tuntuvat melko selkärangattomilta ja haluttomilta ratkaista asioita itse. Eläinten vallankumoukseen saakka ei sentään aivan päästä, vaikka eläimet jäävätkin keskenään ihmettelemään ihmisten haihtumista maaseudulta. Kuka tietää, jos vaikka tällainen sivujuonne olisi ollut mahdollinen, mikäli eläinten ympärille kehittyvää juonta oltaisiin tutkittu enemmänkin. Nyt se jäi vähän irralliseksi ja tyngäksi Muumipeikkoineen kaikkineen. 

Teoksessa esitellään kirjo erilaisia ihmiskohtaloita ja -kuvauksia. Iso osa tarinaansa kertovista suhtautuu omaansa vähättelevästi ja jopa hieman kummeksuu, että miksi ja kenelle he tarinaansa ovat oikeastaan kertomassa. Osa taas on valmis vuodattamaan koko persoonansa paperille paremman elämän toivossa. Minusta oli hauska lukea kunkin henkilön tarina ja sitten koettaa arvata, minne heidän kohtaloistaan päättävä henkilö heidät sijoittaisi. Olikin yllättävää, miten selkeän henkilökuvan jo muutaman sivun kuvailuista sai - toisaalta en voinut olla miettimättä, miltä oma elämäntarinani näyttäytyisi tällä tavalla auki kirjoitettuna. Vastaisiko se todella minua? Voiko ihmisen elämää ylipäätään summata muutamaan sivuun tekstiä? 

Kaiken kaikkiaan Tarinasta jäi vähän ristiriitaiset tuntemukset. Ei siksi, ettäkö se olisi ollut jollain tavalla huono, vaan ennemminkin sen kirjotustavan ja maailmankuvan vuoksi. Samaan aikaan tämä oli hyvin kevyttä luettavaa, mutta toisaalta sen kyynisyydestä jäi jotenkin levoton olo. Kirjoitustyyli oli tosiaankin paikoitellen varsin "pitelemätön", ehkä jonkinlaista tajunnanvirtaa. Myös teoksessa kuvatut ihmiskohtalot jäivät loppujen lopuksi hyvin avoimiksi. Tarinalle ei tavallaan tullut selkeää loppua. Ei ainakaan onnellista sellaista.

Arvosana: * * *

Kirjabloggaajien kesälukumaraton, än.. yy.. tee.. nyt!

Päätin osallistua vähän näin extemporeena Yöpöydän kirjat -blogin kesälukumaratonin toiseen osaan, blogini kun ei vielä ensimmäisen aikoihin ollut herännyt takaisin henkiin. Kiitos siis Niinalle tämän hostaamisesta! Tarkemmat säännöt maratoniin löytyvät tuosta ylemmästä linkistä. Olen vuooosia sitten osallistunut hieman epävirallisemmin toiseenkin lukumaratoniin, johon luin yksinomaan Harry Pottereita. Nyt tarkoituksena olisi kuitenkin hieman monipuolistaa valikoimaa. Lisäksi aikaisempi maraton oli "vain" 12 tuntia, joten saa nähdä tuleeko tämän kanssa ähky!

Tarpeeseen tämä lukumaraton kyllä tulee, sillä nyt tuntuu siltä, että olen alkanut ahnehtia lukemista kirjastosta taktiikalla "palauta yksi luettu, lainaa kaksi uutta tilalle". Kirjastotyössä erityisesti varausten ja uutuuskirjojen käsittely tuo kummasti mukanaan kaikenlaisia houkutuksia.. :D "Oho hei, en olekaan kuullut tästä kirjasta, näyttää kiinnostavalta, pitäisiköhän sitä..". Ja sitä rataa. 

En ole suunnitellut erityisen tarkasti mitä aion lukupinostani napsia, joten hieman fiilispohjalla tässä mennään. Avaan kuitenkin maratonin Kari Hotakaisen teoksella "Tarina", jota olen jo ennen maratonia ehtinyt lukea noin puoleen väliin. Päivitän tähän postaukseen tunnelmia pitkin poikin lukumaratonia. Mikäli saan joitain teoksia luettua kokonaan, teen niistä todennäköisesti ihan omat blogipostauksensa sitten myöhemmin. 

Aloitan haasteen tänään lauantaina klo 16 ja päätän sen huomenna sunnuntaina samaan aikaan. Olen tänään illalla koiranpentuvahtina, joten saa nähdä miten suuren osan ajasta saa oikeasti käytettyä lukemiseen ja miten suuri osa menee leikittämiseen! 

Muoks. Jotain hämmentävää tapahtui blogitekstin julkaisuajankohdan kanssa, se näytti jostakin syystä eilistä perjantaita, joten päätin julkaista koko tekstin uudelleen hämmennyksen välttämiseksi.

---

Lukumaratonpäivitykset:

Kello 18.00

"Sinkkuja syntyi valtavalla vauhdilla, kun ihmiset tajusivat, että toisesta ihmisestä tulee rasite kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Viimeistään vauvat toimivat pelotteina. Sinkut saivat tuttaviltaan ensikäden tietoa, jonka perusteella oli helppo tehdä kielteinen lapsipäätös. Vauvat veivät kaiken sen ajan, joka oli tarkoitettu kuntosaleille, suoratoistopalveluille, juoruilulle, itsen tutkinnalle, kehon seurannalle, ruokavalion suunnittelulle ja rauhalliselle, keskeytyksettömälle seksille."

Lukumaratonia on nyt takana kaksi tuntia, joista olen pystynyt käyttämään ehkä vain tunnin verran lukemiseen. Koiravahdin työ on rankkaa puuhaa! Kari Hotakaisen Tarinassa olen edennyt sivujen 100-210 verran. En ole aikaisemmin lukenut Hotakaisen kirjoja, joten mitään vertailukohtaa ei löydy. Tarina on kuitenkin ihan mielenkiintoinen tapaus. Lieneekö kyse kirjoitustyylistä vai lukumaratonista, mutta minulle tulee jotenkin hengästynyt olo tästä tekstistä? :D

Kello 19.45 

Tarina on nyt paketissa! Sivuja on nyt siis takana 168, mikä ei ihan vastaa omaa lukunopeuttani, mutta näillä mennään. Jäipä erikoiset fiilikset, olisin voinut lukea tätä vähän lisääkin. Seuraavaksi vuorossa on Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen.

Kello 21.20

"Googlasin elämälleni suuntaa. Löysin uudeksi profiilikuvakseni tekstin Please don't talk to me, I fall in love so easily ja sen jälkeen kurssin, jolla opeteltiin elämän tärkeintä rakkaussuhdetta eli rakkautta itseään kohtaan."

Sivulla 120 mennään eli noin reilu puolet on takana tästäkin. Paperilla toinen on karu, mutta ihan älyttömän kiinnostava. Vaikka samaistumispintaa ei olekaan niin paljoa, niin kyllä tämä vaan pistää miettimään omaakin elämää.

Kello 00.00

Paperilla toinen on luettu juuri parahiksi keskiyöhön mennessä, sivuja on nyt siis yhteensä luettuna 355. Kutkuttaisi päästä kirjoittamaan tästä enemmänkin, mutta se ansaitsee kyllä ihan oman blogitekstinsä. Luku-urakkani taitaa olla tältä päivältä paketissa, mutta jatkuu huomenna heti kun vain saan itseni väännettyä ylös sängystä (eli aika myöhään.. :D). Seuraavaksi uskoisin tarttuvani Salla Simukan kirjaan Lukitut.

Kello 12.30

Huomenta! Eikun.. Päivää? Nukuin niin kehnosti, että maratonin pariin palaaminenkin venähti ikävästi. Täällä sitä kuitenkin taas ollaan!

Kello 13.50

"Te olette nyt vankilassa. Teidät on vangittu, koska on olemassa vahvat perusteet  olettaa, että jokainen teistä tekee jossain vaiheessa rikoksen, josta teitä kuuluu rangaista. Ette ole tehneet noita rikoksia vielä, mutta todennäköisyyslaskelmat osoittavat, että teette ne."

Salla Simukan Lukitut on nyt aloitettu ja sivulla 66. Tunnit käyvät vähiin, mutta koitan olla ottamatta liikaa stressiä loppukiristä. Lukitut ainakin alkaa mielenkiintoisella asetelmalla ja kirjavalla päähenkilöjoukolla, joten nähtäväksi jää mihin tässä oikein päädytään. Eikös tämäntyylisellä juonella ole olemassa joku leffakin?

Kello 16.00

Maraton on nyt paketissa! Olisin varmasti pystynyt parempaankin, mutta tulipahan ainakin luettua enemmän kuin mitä nykyään normaaliviikonlopun aikana saan luetuksi. Siinä mielessä maraton oli siis erittäin onnistunut, vaikka sivumäärällisesti ei mihinkään huikeisiin määriin päästykään. Lukituissa pääsin sivulle 206, joten yhteensä luin 561 sivua. Tämä tarkoittaa kahta kokonaan luettua kirjaa ja noin kahta kolmasosaa viimeisestä kirjasta. 

Kokemuksena maratoonaus oli hauskaa, vaikka se nyt osuikin viikonlopulle, jolloin minulla oli kaikenlaista muutakin puuhasteltavaa siinä samalla. :) Luetuista kirjoista tulee viikon aikana vielä ikiomat postauksensa, mutta sanotaanko niin, että valinnat osuivat nappiin! Yhdenkään kohdalla ei tullut sellaista tunnetta, että ei tätä nyt oikein jaksaisi ja pitäisikö vaihtaa johonkin toiseen. Kun lukemisen makuun pääsi, niin mielellään olisi vaikka jatkanut keskeytyksettä alusta loppuun saakka.

A. J. Finn - Nainen ikkunassa

Hän näki jotain mitä hänen ei olisi pitänyt.

Kotiinsa lukittautunut, menneisyyden haamujen piinaama Anna viettää päivänsä neljän seinän sisällä katsellen elokuvia ja vakoillen naapuriensa elämää. Erityisen tarkkaan hän seuraa vastapäiseen taloon muuttanutta kolmihenkistä Russellien perhettä. 

Eräänä iltana Anna näkee ikkunasta, kun joku puukottaa perheen äidin Janen. Anna on tapahtuman ainoa silminnäkijä, mutta pian hänen ylivirittynyt mielensä ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä kuviteltua. Mitä hän itseasiassa näki?

Otava

Anna Fox kärsii agorafobiasta eli avaran paikan kammosta, eikä voi siksi poistua lainkaan kotoaan, ei edes omalle pihalleen. Ikkunat hän pitää tiiviisti säpissä, mutta niiden takaa hän tarkkailee sitäkin tiiviimmin naapuriensa koteja ja näiden päivittäistä elämää. Kun Russellit muuttavat asumaan kadun toiselle puolelle, tutustuu Anna erityisesti perheen äitiin Janeen sekä luo luottamussiteen hänen herkkään mutta fiksuun poikaansa Ethaniin. Samaan aikaan hän yrittää ylläpitää välejä omaan perheeseensä, aviomieheensä ja pieneen tyttäreensä, jotka ovat kaukana poissa hänen luotaan. Eräänä iltana Anna todistaa ikkunansa kautta karmivan rikoksen - mutta jostain syystä kukaan ei tunnu uskovan, että hän puhuu totta... 

Tästä kirjasta tuli kyllä aivan nimeä myöten mieleen Paula Hawkinsin Nainen junassa. Yhtäläisyyksiä löytyy oikeastaan hämmästyttävän paljon. Päähenkilönä on alkoholisoitunut nainen, joka kipuilee omissa ihmissuhteissaan ja elämässään. Hän on kehittänyt itselleen tavan tarkkailla muita ihmisiä näiden omissa kodeissa, mikä lopulta johtaa hänet keskelle julmaa rikosta. Kirjan tapahtumat on kummassakin tapauksessa verhottu epäluotettavan kertojan luomaan varjoon: mikä itseasiassa on totta ja mikä ei? Jos lukijana pidit jommasta kummasta kirjasta, suosittelen kyllä lukemaan sen toisenkin. 

Psykologisissa trillereissä on aina vähintään se yksi suuri plot twist. Niin on tässäkin, itseasiassa parikin kappaletta. En tietenkään aio niitä paljastaa, mutta omaan lukukokemukseeni vaikutti merkittävästi se, että onnistuin arvaamaan näistä yhden jo äärimmäisen varhaisessa vaiheessa kirjaa. Siinä mielessä lukukokemukseni ehkä siis jopa kärsi hieman, eikä tuntunut niin "autenttiselta", koska osasin kokoajan odottaa mitä tulisi tapahtumaan ja luin siis kirjaa vähän eri näkövinkkelistä kuin olisi kaiketi ollut tarkoitus.  

Ehkä juuri tuosta juonenkäänteen ennalta-arvattavuudesta johtuen tämä ei mitenkään räjäyttänyt tajuntaa, mutta oli kuitenkin mielestäni ihan kevyt ja sujuva luettava. Tekstin kerronnallinen tyyli ei takkuillut ja pituuskin oli tälle tarinalle varsin sopiva. 

Hauskana triviatietona muuten, oletin jostain syystä, että tämä minulle ennestään tuntematon kirjoittaja A. J. Finn olisi nainen, mutta vasta kirjan luettuani vilkaisin takakannen läpyskästä, että kyseessä onkin Daniel Mallory -niminen mies. 

Arvosana: * * *


Suzanne Collins - Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Kunnianhimo ruokkii häntä. Kilpailu kannustaa häntä. Mutta vallalla on hintansa.

On elonkorjuun aamu ja kymmenes vuotuinen Nälkäpeli on alkamassa. 18-vuotias Coriolanus Snow valmistautuu Capitolissa hohdokkaaseen tehtävään yhtenä Nälkäpelin ohjaajista. Ennen niin mahtava Snow-suku elää kovia aikoja, ja sen ainoa heikko toivo on Coriolanus: onnistuuko hän päihittämään koulutoverinsa viehätysvoimassa, älyssä ja oveluudessa ja ohjaamaan tribuuttinsa voittoon? 

Lähtöasetelma on Coriolanukselle kehno. Hänet määrätään ohjaajaksi tribuuteista heikoimmalle, Vyöhykkeen 12 tytölle. Kaksikon kohtalo on nyt hitsattu yhteen - jokainen Coriolanuksen valinta voi johtaa suosioon tai epäonnistumiseen, voittoon tai tuhoon. Areenan sisäpuolella käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta. Areenan ulkopuolella Coriolanus puolestaan tajuaa, että hänellä on tunteita kuolemaan tuomittua tribuuttiaan kohtaan... ja hänen on päätettävä, noudattaako sääntöjä vai pyrkiäkö voittoon keinoja kaihtamatta.

Wsoy

Coriolanus Snow on arvovaltaisen sukunsa kunnianhimoinen perillinen, jolla on edessään lupaava tulevaisuus Capitolissa, Panemin pääkaupungissa. Vyöhykkeiden kanssa käyty raaka sota on kuitenkin jättänyt jälkensä niin kaupunkiin kuin sen asukkaisiin, eikä ennen niin varakkaalla Snown suvulla ole jäljellä penniäkään entisestä omaisuudestaan. Coriolanus tekee parhaansa piilottaakseen kurjan tilanteensa julkisuudelta, samalla kun hän yrittää epätoivoisesti keksiä ulospääsyä ongelmastaan. Asiat eivät vaikuta menevän ollenkaan parempaan suuntaan, kun Coriolanus saa Nälkäpelissä ohjattavakseen surkeimman vyöhykkeen tyttötribuutin. Hyvin pian Coriolanus saa kuitenkin huomata, ettei kyseinen tyttö olekaan aivan tavallisimmasta päästä...

Oli aivan ihanan koukuttavaa päästä takaisin Nälkäpelien maailmaan! Ahmaisin kirjan nopeasti, koska siihen teki mieli tarttua aina vain uudestaan ja uudestaan. Tästäkin huolimatta sivumäärä alkoi tuntua puuduttavalta noin neljänsadan sivun jälkeen. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä olivat ehdottomasti ne kiinnostavimmat, kun taas kolmas alkoi hyvin tarkalleen siinä sivumäärässä, jossa alkuperäinen Nälkäpeli-kirja jo päättyi. Karsimisen varaa olisi siis ollut ilman pelkoa jonkin tärkeän menettämisestä. Tätä kirjaa ei välttämättä kannatakaan lukea niinkään juonen vaan ennemminkin fiilistelyn ja Nälkäpelien tunnelmaan palaamisen ilosta. Vaikka kirjoitustyyli olikin vaihtunut ensimmäisen persoonan preesensistä siihen perinteisempään kolmannen persoonan imperfektiin, tuntui se silti hengeltään hyvin aiempien Nälkäpelien mukaiselta. 

En ole yleensä esiosien suurin ystävä kahdesta eri syystä. Joko ne eivät vaikuta lainkaan myöhempien kirjojen juoneen, mikä tekee tarinasta hieman tarpeettoman tuntuisen, tai sitten kirjailija lähtee niiden kanssa niin villille laukalle, että tulee kumonneeksi kaikki aikajanallisesti myöhemmin tapahtuvat asiat (krmh Rowling krmh). Collins onnistui kuitenkin mielestäni löytämään tässä hyvän tasapainon. Paloinko erityisesti halusta kuulla presidentti Snown nuoruudesta? No en. Oliko hänen taustatarinansa selvittämisellä oikeastaan mitään merkitystä? Eipä juuri. Nautinko siitä huolimatta lukemastani? Kyllä vain! Osa kirjan viittauksista oli tosin hiukan liian.. "on the nose", vähän sellaisia "hei katsokaa, muistattehan tämän jutun aiemmista kirjoista, katsokaa, tässä viitataan nyt siihen!". 

Toisaalta tätä lukiessa oli jännittävää huomata, miten helppoa oli unohtaa päähenkilön olevan se sama armoton ja kiero presidentti Snow, joka Katnissia myöhemmin piinaa. Coriolanus on päähenkilönä muutenkin hauskan ristiriitainen, sillä vaikka hän ei olekaan koskaan erityisen miellyttävä, vaan päinvastoin omaa etuaan tavoitteleva pyrkyri ja jopa pelkuri, huomasin silti välillä toivovani hänen onnistuvan. Sekin on tietysti hassua kun tietää, ettei hänelle voi tämän tarinan aikana kovin pahasti käydä. Myös Lucy Gray, Vyöhykkeen 12 tyttötribuutti, toimii hyvänä vastavoimana Coriolanukselle. Koska hän on luontainen esiintyjä ja jossain määrin mysteeri, mietin koko ajan lukiessani, uskonko hänen olevan täysin vilpitön teoissaan ja sanoissaan - vai onko kaikki vain näytelmää ja keino selvitä Nälkäpelistä? En toki spoilereita välttääkseni voi kertoa, mihin lopputulokseen päädyin. (;

Kirjan loppu tuntui valitettavan hätiköidyltä huomioiden sen, miten pitkä teos muuten oli. Kirjailija jätti kyllä matkan varrelle vähintään yhden vinkin erään hahmon kohtalosta, mutta odotin kaikesta huolimatta jotain täysin erilaista. Olin kieltämättä pettynyt, vaikka minkäänlaista onnellista loppua oli turha odottaakaan. Ehkä Harris ei vain oikein tiennyt, mikä olisi paras tapa päättää tämä tarina?

Arvosana: ****