Johanna Sinisalo - Vieraat

"Kuusivuotias Sissi viiltää itseään päiväkodissa saksilla ja hänen vanhempiensa maailma järkkyy. Siirin ja Essin perheessä lähes kaikki on siihen mennessä sujunut mallikaasti: on kaksi kaunista lasta, tyttö ja poika, ja molemmat vanhemmat menestyviä uranaisia. Lääkärintarkastuksessa selviää, että Sissillä on vanhempikin haava. Miksi lapsi oireilee itseään vahingoittamalla? Vai suojeleeko hän vammojen aiheuttajaa?"

Karisto

Sissin hermonpäitä kutkuttelee. Shhrshh. Rhhhh. Hänestä tuntuu, kuin joku - tai jokin - yrittäisi puhua hänelle näiden kummallisten tuntemuksien kautta. Ikäisekseen poikkeuksellisen nokkela Sissi alkaa selvittämään äänien todellista lähdettä salassa vanhemmiltaan, joiden huomio on muutenkin jossain aivan muualla: Essi on keskittynyt omaan kahvilabisnekseensä ja Siiri on huolissaan Sissin pikkuveljen Luukaksen puheenkehityksen viivästymisestä. Vaan kenestä etsitään syyllistä silloin, kun Sissi jää kiinni viiltelystä sakset kädessään? 

En yleensä lue pahemmin kauhua. Satuin kuitenkin törmäämään Vieraat -teokseen (yllätys yllätys) kirjastossa varauksia käsitellessäni. Kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuteos Johanna Sinisalolta, joka minun muistikuvissani on tähän asti kirjoittanut enemmän scifi- ja fantasiahenkistä kirjallisuutta. Kauhu tuntui mielenkiintoiselta aluevaltaukselta, ja myös takakannen kuvaus vaikutti erittäin lupaavalta.

Missään vaiheessa lukiessani en oikein tiennyt, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. En pitkään osannut varmaksi sanoa, pelataanko tässä nyt puhtaasti psykologisella kauhulla vai onko kuvioissa mukana myös yliluonnollisia elementtejä. Ehkä tässä oli osa kirjan viehätyksestä - sellainen raastava epävarmuus siitä, mihin tässä oikein joudutaan. Sillä tavoin tarina myös piti minua otteessaan aivan viimeisille sivuille asti. Sinisalon kirjoitustyyli on yksinkertaisesti piinaavan koukuttava. Lisämausteen tähän toi se, että tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini Tampereelle. 

Kirjan hahmot ovat melkoinen pala purtavaksi. Essi on karikatyyri sellaisesta itsekeskeisestä "minä minä"-henkilöstä, joka jyrää muut mielipiteineen ja jonka lapsissa ei voi olla mitään moitittavaa. Siiri puolestaan on hieman neuroottinen uhriutuja, jonka kaikki huomio menee hänen poikansa puhumattomuudesta huolehtimiseen. Kirjassa eletäänkin selkeästi rakkauden ensihuuman haihtumisen jälkeistä aikaa, jossa normaali arki lyö vasten kasvoja ja koko perheen tarpeiden huomiointi osoittautuu haastavaksi. Essi ja Siiri ovat kaiken kaikkiaan hyvin dysfunktionaalinen pari, mikä osaltaan johtaa tapahtumat hyvin karuun päätökseensä. 

Tunsin oloni usein hyvin epämukavaksi tätä kirjaa lukiessani, mikä lienee ollut tarkoituskin. Tapahtumia seurataan vuorotellen Essin, Siirin ja Sissin näkökulmista, ja etenkin Sissin ajatuksia lukiessani pelkäsin aina, millaisen suunnan tarina seuraavaksi ottaa. Lapsen näkökulma kun on yhtäaikaa niin kovin viaton - ja niin kovin pahaenteinen. 

Arvosana: * * * *

Emmi-Liia Sjöholm - Paperilla toinen

Imetän, imetän, imetän. Hyssyttelen, hyssyttelen, hyssyttelen. Rakastan, rakastan, rakastan. Silti mietin: Miksen koskaan lähtenyt vaihto-oppilaaksi? Miksen harrastanut ryhmäseksiä, kun siihen oli tilaisuus? Miksen pakastanut munasolujani ja odottanut pidempään?

Kosmos

Emmi-Liia Sjöholm käsittelee teoksessaan äitiyttä ja sen haasteita, naiseutta, seksuaalisuutta ja itsensä etsimistä. Paperilla toinen on autofiktiivinen teos, toisin sanoen se ammentaa aineksensa kirjailijan omasta elämästä, mutta kertoo ne kaunokirjallisin keinoin. Lukijan pohdittavaksi jää, mikä kaikki on totta sellaisenaan ja mikä on väritettyä. Teos herätti paljon keskustelua julkaisunsa aikaan, ja ainakin täällä Tampereella sen varausjonossa keikkuu vielä yli sata ihmistä. Kiinnostus ei siis suinkaan ole laantunut.

"Olin seurustellut suomiräppärin kanssa ja hankkinut reisitaskuhousut. 

Olin rakastanut denimkeräilijää ja pukeutunut peltimäisiin farkkuihin, jotka eivät edes ehtineet mukautua päälleni ennen suhteen päättymistä. 

Olin hullaantunut huumeiden viihdekäyttäjään, alkanut polttaa satunnaisesti pilveä ja kääntänyt pääni, kun hän veti viivoja. 

Olin ihastunut mieheen, joka piti minusta enemmän kuin minä hänestä. Opettelin pitämään hänestä. 

Olin ihastunut mieheen, josta pidin enemmän kuin hän minusta. Muutin itseäni, jotta hän asettuisi kanssani aloilleen.

Jos haluaisin muuttua itseni vuoksi, millainen olisin?" 

Äitiyden teemat ovat minulle itselleni vielä kaukaisia, mutta sitä paremmin kolahtivat pohdinnat omasta identiteetistä, oman itsensä rakastamisesta ja tarpeesta miellyttää muita ihmisiä. Teksti oli tältä osin hyvinkin karua, erityisesti kun tietää, miten paljon paineita nuoriin naisiin kohdistuu juuri esimerkiksi seksuaalisuuden osalta. Olen itse ollut aina yleisellä tasolla kovin miellyttämisenhaluinen persoona, joten voin samaistua siihen pakottavaan tarpeeseen tulla hyväksytyksi, vaikka sen vuoksi joutuisikin muuttamaan itseään suuntaan tai toiseen. Kirjaa lukiessa on ensin helppo tuntea pahaa mieltä kertojan puolesta, ja sen jälkeen havahtua pohtimaan, tekisinkö itse tuossa tilanteessa ihan samalla tavalla? 

Tuntuu väärältä sanoa, että kirja vaikutti jotenkin kevyeltä lukea, kun huomioi millaisia teemoja se käsittelee. Kirjailija ei kuitenkaan jää niihin juuri vellomaan, vaan tuntuu enemmänkin toteavan ne ja siirtyvän sitten seuraavaan. Ei ole erityistä kaunopuheisuutta tai tarkkaa yksityiskohtaista kuvailua. Ei mässäillä seksikuvastolla, vaikka sitä paljon esiintyykin. Ehkä juuri tällainen tyyli on toisaalta tehokas tapa purkaa vaikeiden asioiden, kuten seksuaalisuuden, äitiyden ja abortin ympärille muodostuneita tabuja? Miksi suotta kierrellä ja kaarrella, kun kaikesta voi puhua suoraankin. 

Toki myös kirjan rakenne tuo tekstiin tietynlaista keveyttä. Luvut ovat lyhyitä katkelmia, ikään kuin päiväkirjasta napattuja, mutta eivät kuitenkaan missään kronologisessa järjestyksessä. Ennemminkin otteita sieltä ja täältä, pitkin poikin elämää. Jonkinasteinen tajunnanvirtaisuus ei kuitenkaan häirinnyt lukemista ollenkaan, sillä kunkin pätkän kultainen lanka oli kuitenkin helppoa löytää ja yhdistää se muihin katkelmiin. Nautin tästä kovasti, ja teos herätteli myös pohdiskelemaan omaa elämääni, siitäkin huolimatta, että samaistumispintaa ei suoraan kaikkeen ollutkaan.

Arvosana: * * * *

Suzanne Collins - Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Kunnianhimo ruokkii häntä. Kilpailu kannustaa häntä. Mutta vallalla on hintansa.

On elonkorjuun aamu ja kymmenes vuotuinen Nälkäpeli on alkamassa. 18-vuotias Coriolanus Snow valmistautuu Capitolissa hohdokkaaseen tehtävään yhtenä Nälkäpelin ohjaajista. Ennen niin mahtava Snow-suku elää kovia aikoja, ja sen ainoa heikko toivo on Coriolanus: onnistuuko hän päihittämään koulutoverinsa viehätysvoimassa, älyssä ja oveluudessa ja ohjaamaan tribuuttinsa voittoon? 

Lähtöasetelma on Coriolanukselle kehno. Hänet määrätään ohjaajaksi tribuuteista heikoimmalle, Vyöhykkeen 12 tytölle. Kaksikon kohtalo on nyt hitsattu yhteen - jokainen Coriolanuksen valinta voi johtaa suosioon tai epäonnistumiseen, voittoon tai tuhoon. Areenan sisäpuolella käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta. Areenan ulkopuolella Coriolanus puolestaan tajuaa, että hänellä on tunteita kuolemaan tuomittua tribuuttiaan kohtaan... ja hänen on päätettävä, noudattaako sääntöjä vai pyrkiäkö voittoon keinoja kaihtamatta.

Wsoy

Coriolanus Snow on arvovaltaisen sukunsa kunnianhimoinen perillinen, jolla on edessään lupaava tulevaisuus Capitolissa, Panemin pääkaupungissa. Vyöhykkeiden kanssa käyty raaka sota on kuitenkin jättänyt jälkensä niin kaupunkiin kuin sen asukkaisiin, eikä ennen niin varakkaalla Snown suvulla ole jäljellä penniäkään entisestä omaisuudestaan. Coriolanus tekee parhaansa piilottaakseen kurjan tilanteensa julkisuudelta, samalla kun hän yrittää epätoivoisesti keksiä ulospääsyä ongelmastaan. Asiat eivät vaikuta menevän ollenkaan parempaan suuntaan, kun Coriolanus saa Nälkäpelissä ohjattavakseen surkeimman vyöhykkeen tyttötribuutin. Hyvin pian Coriolanus saa kuitenkin huomata, ettei kyseinen tyttö olekaan aivan tavallisimmasta päästä...

Oli aivan ihanan koukuttavaa päästä takaisin Nälkäpelien maailmaan! Ahmaisin kirjan nopeasti, koska siihen teki mieli tarttua aina vain uudestaan ja uudestaan. Tästäkin huolimatta sivumäärä alkoi tuntua puuduttavalta noin neljänsadan sivun jälkeen. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä olivat ehdottomasti ne kiinnostavimmat, kun taas kolmas alkoi hyvin tarkalleen siinä sivumäärässä, jossa alkuperäinen Nälkäpeli-kirja jo päättyi. Karsimisen varaa olisi siis ollut ilman pelkoa jonkin tärkeän menettämisestä. Tätä kirjaa ei välttämättä kannatakaan lukea niinkään juonen vaan ennemminkin fiilistelyn ja Nälkäpelien tunnelmaan palaamisen ilosta. Vaikka kirjoitustyyli olikin vaihtunut ensimmäisen persoonan preesensistä siihen perinteisempään kolmannen persoonan imperfektiin, tuntui se silti hengeltään hyvin aiempien Nälkäpelien mukaiselta. 

En ole yleensä esiosien suurin ystävä kahdesta eri syystä. Joko ne eivät vaikuta lainkaan myöhempien kirjojen juoneen, mikä tekee tarinasta hieman tarpeettoman tuntuisen, tai sitten kirjailija lähtee niiden kanssa niin villille laukalle, että tulee kumonneeksi kaikki aikajanallisesti myöhemmin tapahtuvat asiat (krmh Rowling krmh). Collins onnistui kuitenkin mielestäni löytämään tässä hyvän tasapainon. Paloinko erityisesti halusta kuulla presidentti Snown nuoruudesta? No en. Oliko hänen taustatarinansa selvittämisellä oikeastaan mitään merkitystä? Eipä juuri. Nautinko siitä huolimatta lukemastani? Kyllä vain! Osa kirjan viittauksista oli tosin hiukan liian.. "on the nose", vähän sellaisia "hei katsokaa, muistattehan tämän jutun aiemmista kirjoista, katsokaa, tässä viitataan nyt siihen!". 

Toisaalta tätä lukiessa oli jännittävää huomata, miten helppoa oli unohtaa päähenkilön olevan se sama armoton ja kiero presidentti Snow, joka Katnissia myöhemmin piinaa. Coriolanus on päähenkilönä muutenkin hauskan ristiriitainen, sillä vaikka hän ei olekaan koskaan erityisen miellyttävä, vaan päinvastoin omaa etuaan tavoitteleva pyrkyri ja jopa pelkuri, huomasin silti välillä toivovani hänen onnistuvan. Sekin on tietysti hassua kun tietää, ettei hänelle voi tämän tarinan aikana kovin pahasti käydä. Myös Lucy Gray, Vyöhykkeen 12 tyttötribuutti, toimii hyvänä vastavoimana Coriolanukselle. Koska hän on luontainen esiintyjä ja jossain määrin mysteeri, mietin koko ajan lukiessani, uskonko hänen olevan täysin vilpitön teoissaan ja sanoissaan - vai onko kaikki vain näytelmää ja keino selvitä Nälkäpelistä? En toki spoilereita välttääkseni voi kertoa, mihin lopputulokseen päädyin. (;

Kirjan loppu tuntui valitettavan hätiköidyltä huomioiden sen, miten pitkä teos muuten oli. Kirjailija jätti kyllä matkan varrelle vähintään yhden vinkin erään hahmon kohtalosta, mutta odotin kaikesta huolimatta jotain täysin erilaista. Olin kieltämättä pettynyt, vaikka minkäänlaista onnellista loppua oli turha odottaakaan. Ehkä Harris ei vain oikein tiennyt, mikä olisi paras tapa päättää tämä tarina?

Arvosana: ****

Kim Liggett - Armonvuosi

Kukaan ei puhu armonvuodesta. Se on kiellettyä.

Meille kerrotaan, että meillä on valta houkutella aikamiehet vuoteistaan, tehdä nuorukaiset hulluiksi ja syöstä vaimot mielipuolisen mustasukkaisuuden syövereihin. Sen vuoksi meidät karkotetaan yhteisöstä naiseuden kynnyksellä: meidän on vapautettava taikavoimamme erämaahan ennen kuin voimme palata kotiin puhdistuneina. Mutta kaikki meistä eivät palaa. Osa tytöistä sortuu luonnon elementeille, osa saalistajille, osa kohtalotovereiden vimmalle...

Minä en tunne olevani voimakas, en tunne olevani maaginen. Mutta silmäni ovat auki. 

Karisto

Kun piirikunnan nuorukaiset ja tytöt tulevat naimaikään, antavat nuorukaiset valitsemalleen puolisolle hunnun lupauksena avioliitosta. Tytöt puolestaan lähetetään vuodeksi erämaahan puhdistautumaan, sillä heidän uskotaan kantavan sisällään vaarallisia taikavoimia, joista eroon hankkiuduttuaan he voivat palata takaisin yhteiskuntaan säyseinä vaimoina. Tierney James ei tunne olevansa erityisen maaginen, eikä hän halua ryhtyä vaimoksi kellekään. Naisilla ei kuitenkaan ole tässä yhteiskunnassa minkäänlaista sananvaltaa, joten myös Tierney lähetetään muiden tyttöjen mukana viettämään armonvuottaan. Armonvuodesta puhuminen on ehdottomasti kiellettyä, joten kukaan tytöistä ei tiedä, mikä heitä odottaa. Kokemuksen synkkyydestä on todisteena ainoastaan edelliseltä vuodelta palaavien tyttöjen riutunut ulkomuoto ja särkynyt olemus - sekä tieto siitä, etteivät kaikki selviä koettelemuksesta hengissä.

Bongasin tämän kirjan aivan sattumalta kirjaston uutuuskäsittelystä ja kiinnostuin heti sen asetelmasta. En ole suinkaan ainut, jonka mieleen tulivat heti Nälkäpeli ja Orjattaresi - etenkään kun jälkimmäistä näistä vieläpä siteerataan heti kirjan alussa. Vaikka yhtäläisyyksiä muuhun dystopiaan toki löytyykin runsaasti, koin kuitenkin, että Armonvuosi oli jotenkin freesimmän tuntuinen kuin moni muu vastaavankaltainen teos, jonka olen lukenut. Tämä yllätti kyllä todella positiivisesti!

Kirjan juoni etenee sujuvasti, eikä ole muutamaa seikkaa lukuunottamatta ollenkaan liian ennalta-arvattava. Totuus armonvuodesta purkautuu pikku hiljaa, ja vaikka koko kirjan asetelma onkin lähtökohtaisesti melko epäuskottava, ovat tarjotut vastaukset mielestäni tyydyttäviä ja käyvät järkeen kirjan omassa maailmassa. 

Ärsyynnyn yleensä syystä tai toisesta etenkin nuorten aikuisten (dystopioiden) naispäähenkilöihin. Tierney ei sen sijaan koskaan herättänyt näitä ärsyyntymisen tuntemuksia. Mielestäni hän on vahvaluonteinen ja omapäinen, mutta ei sellaisella ärsyttävällä "aivot narikkaan" -tavalla, jossa päähenkilö vain heittäytyy vaaraan yhtään sen enempää miettimättä. Pidin siitä, miten hän suhtautui muihin tyttöihin myös silloin, kun nämä kohtelivat häntä kurjasti. Tierneyn kautta onkin nähtävissä kirjan sanoma siitä, miten naisten kuuluisi pitää toistensa puolia, ei olla katkeria ja toistensa vihollisia.

Siinä missä kirjan asetelma kiehtoikin, se toi myös mukanaan sen piirteen, mikä minua kenties eniten häiritsi. Nimittäin miesten liika demonisointi ja misogynian ylikorostaminen. Pari edes jossainmäärin kunnollista mieshahmoa tarinassa toki esiintyy, mutta yleisellä tasolla miehiin suhtaudutaan aika yksiulotteisesti pelkkinä hirviömäisinä naisten alistajina ja riistäjinä. Nainen on heille joko himon kohde, omaisuutta tai vaarallinen petollinen saalis, joka on tuhottava. Kirjaa tituleerataan "feministiseksi dystopiaksi", mutta ainakin omasta mielestäni voisi olla muitakin tapoja nostaa esiin naisten itsemääräämisoikeuden, sananvallan ja keskinäisen solidaarisuuden tärkeyttä kuin aivan näin jyrkkä sukupuolien vastakkainasettelu. En tiedä, miltä tuntuisi lukea tämä sama asetelma päälaelleen käännettynä niin, että naiset olisivatkin niitä hirviöitä.

Kirjan loppu ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Yritän vältellä spoilereita, mutta jotenkin lukiessani kuvittelin kokoajan, että käsissäni olisi trilogian ensimmäinen osa. Siinä missä kirjan loppu jättää kenties paljon asioita avoinaisiksi, se kuitenkin yhtälailla kasaa tarinan melko hyvin pakettiin, mikä oli jossain määrin yllättävää. Ehkä vain olen tottunut siihen, että tämän tyyppiset nuorten aikuisten dystopiat tuppaavat olemaan moniosaisia? Toisaalta en välttämättä panisi jonkinlaista jatkoa pahakseni, sillä haluaisin tietää enemmänkin tästä kirjassa vallitsevasta yhteiskunnasta. Erityisesti laitamailla asuvien ihmisten ja saalistajien elämä jäi hyvin kaukaiseksi, joten kenties ihan itsenäinen jatko-osa eri henkilöillä voisi myös toimia? Lukisin!

Arvosana: **** 

Holly Black & Cassandra Clare - Rautakoe

" Älä koskaan luota taikuriin. Mitä ikinä teetkin, älä missään tapauksessa luota taikuriin."

Nämä sanat eväänään Callum Hunt osallistuu maagien koulun pääsykokeeseen. Jos hän onnistuu, Callum joutuu eroon isästään ja hänet valitaan opiskelemaan maagiksi kaukana kotoa. Mikäli hän epäonnistuu kokeessa, hän saa olla rauhassa ja elämä säilyy ennallaan. Pahaenteinen tulevaisuus odottaa Callia, joka on yhtä aikaa sekä innostunut että kauhuissaan.

Booky.fi

Callum Hunt on 12-vuotias poika, joka joutuu vasten tahtoaan osallistumaan maagien koulun pääsykokeisiin, jotka määrittävät hänen koko tulevaisuutensa. Jopa Callumin isä, maagi itsekin, painottaa poikaansa epäonnistumaan kokeissa tahallisesti. Toisin kuitenkin käy, ja Callum päätyy kaikista yrityksistään huolimatta oppilaaksi maagikouluun, jossa kaikki ei kuitenkaan ole ehkä niin kurjasti, kuin isä on aina väittänyt.. Pian nuori poika alkaakin tutustua magian maailmaan paremmin, ja haaveilee samalla oppivansa levitointiloitsuja helpottamaan liikkumistaan - hänen toinen jalkansa kun vaurioitui pahasti jo vauvaiässä. Kaikki uudessa koulussa ei kuitenkaan ole pelkkää jännitystä ja hauskuutta, ja pian Callum joutuu huomaamaan, ettei tiedä aivan kaikkea edes omasta itsestään..

Poimin kirjan luettavakseni lähinnä toisen kirjailijoista, Cassandra Claren vuoksi, sillä olen pitänyt hänen aiemmista teoksistaan kovasti. Odotukset Rautakoetta kohtaan eivät olleet kovin korkealla, ja kenen vain "tuntemattomamman" kirjailijan tekemänä tämä olisi saattanut helposti jäädä lukematta. Kirja kuitenkin yllätti äärettömän positiivisesti! Luin sen muutamassa päivässä, koska huomasin haluavani palata Callum Huntin ja Magisteriumin maailmaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Ainoana selkeänä miinuksena toteaisin sen, että Cassandra Claren Harry Potter -fanius paistaa hieman häiritsevänkin selvästi kirjan sivuilta. Yhtäläisyyksiä on pitkän pitkä lista lueteltavaksi, niistä mainittakoot vaikka samankaltainen päähenkilökolmikko ja se, miten Tylypahka on ilmiselvästi toiminut innoituksena Magisteriumin erikoiselle, vanhahtavalle maagikoululle. Jos yhtäläisyyksistä ei häiriinny liikaa, voikin keskittyä siihen kaikkeen omaperäiseen ja positiiviseen, mitä Claren ja Blackin maailma ja tarina tarjoaa.

Juoni yllätti oikeissa paikoissa. Pakko siis sanoa, että kirjailijat onnistuivat juuri siinä, mihin he kirjan loppusanoissa kertovat pyrkineensä: "Halusimme ihmisten uskovan, että he tiesivät, millaista tarinaa odottaa." Tietyiltä kliseiltä ei Rautakokeessakaan vältytä, mutta minusta sen hyvittävät ne kohdat, joissa lähdetäänkin aivan eri suuntaan, kuin mitä on ensin odottanut. Odotankin innolla, miten muutama "plot twist" lähtee kehittymään seuraavissa osissa. Hahmot ylipäänsä ovat mielenkiintoisia, eikä kaikkea paljasteta kertarytinällä - ja ainakin minulle jäi tunne, että kaikkien hahmojen historiasta jäi vielä sopivasti peittoon tulevia kirjoja varten.

Rautakoe avaa siis viisiosaisen Magisterium-sarjan, jonka seuraavat osat luen aivan ehdottomasti! Toivottavasti niitä ei vain tarvitsisi odotella ihan hirvittävän pitkään, sillä jos voisin itse päättää, ottaisin mielelläni seuraavan kirjan jo heti käsiini... :)

Arvosana: * * * *

Cassandra Clare - Kadotettujen sielujen kaupunki

Rakkaus. Veri. Petos. Kosto. Miten paljon Clary on valmis maksamaan pelastaakseen poikaystävänsä?

Kun Clary Fray saa vihdoin tavata poikaystävänsä Jacen, hän huomaa kauhukseen, että Jacen ja Claryn ilkeän veljen Sebastianin kohtalot ovat kiedottu yhteen, ja että Jacesta on tullut pahuuden palvelija. Clary on valmis tekemään mitä tahansa rakkaansa puolesta, jopa kuolemaan - mutta voiko hän lunastaa Jacen hengen antamalla tämän sielun joutua kadotukseen?

Risingshaow.fi

Vaikeudet eivät päästä varjonmetsästäjiä otteestaan. Kuolleeksi uskottu Sebastian, Claryn veli, on onnistunut palaamaan takaisin elävien kirjoihin - ja Claryn kauhuksi selviää, että Jacen kohtalo on punottu yhteen Sebastianin kanssa. Kuinka hän voi pelastaa rakastettunsa, kun toista ei voi vahingoittaa ilman että toinenkin kärsii? Entä mitä Sebastian suunnittelee varjonmetsästäjien varalle?

On tämä Varjojen kaupungit sitten ihmeellinen sarja. Kiinnostuskäyräni nousee, laskee ja nousee sitä kohtaan jokaisen kirjan myötä. Siinä missä edellinen, Langenneiden enkelten kaupunki ei täysin napannut, oli tämä taas sellainen koukuttaja että oksat pois. :D Olisin palavasti kaivannut viimeisenkin sivun jälkeen lisää luettavaa!

Hahmot alkavat olla jo niin tuttuja, että heidän mukanaan vain elää ja toivoo, ettei mitään ikävää tapahdu. No, kyllä tietenkin tapahtuu, valitettavasti myös niille kaikista kivoimmille henkilöille. Kirjassa oli eräs käänne, joka sai minut surulliseksi. Tietty hahmo ei olisi ansainnut sitä, mitä hänelle kävi - toivottavasti asia vielä ehtii korjaantua viimeisessä osassa.

Taidan ihan oikeasti olla jollakin tavalla kieroutunut tai ainakin poikkeava tapaus, sillä tämä oli ensimmäinen kirjoista, jossa tykkäsin Jacesta - ja kuten tiedossa on, hän on eräällä tavalla riivattu eikä täysin oma itsensä. ;D Myös Sebastian oli mielenkiintoinen tapaus tässä kirjassa. Pidän hahmosta kovasti, jotenkin häntä haluaa samaan aikaan sekä inhota että rakastaa.

Juoni oli kiinnostava, ei kyllä ehtinyt olemaan hetkiä, jolloin olisin haukotellut kyllästyksestä. Clare saa tarinan etenemään hyvin vaihtamalla kertojaa juuri sopivissa kohdissa, mikä sekin tapahtuu sen suuremmin tökkimättä. En meinannut muistaa enää, mitä edellisessä osassa oli tapahtunut, mutta kun asiat ensimmäisten lukujen jälkeen palautuivat mieleen, pääsin uppoamaan Kadotettujen sielujen kaupunkiin entistä paremmin.

Odotan jännityksellä kuudetta eli päättävää kirjaa. Hieman kyllä kauhistuttaa, sillä havahduin ajattelemaan, että kaikki vastoinkäymiset - mahdollisesti jopa kuolemat - jotka siinä tulevat tapahtumaan, eivät alunperin olleet tarkoitettuja tapahtuviksi. Voi kun se julkaistaisiin jo!

Arvosana: * * * *

Salla Simukka - Valkea kuin lumi

Lumikki Andersson matkustaa kesällä paahtavan helteiseen Prahaan. Kauan kaivattu yksinolo katkeaa alkuunsa, kun Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka väittää olevansa hänen sisarensa. Nainen, Zelenka, vaikuttaa yhtä aikaa vilpittömältä ja salailevalta.

Perheensä salaisuutta selvitellessään Lumikki joutuu tekemisiin kummallisen uskonlahkon kanssa, joka paljastuu vähin erin vaarallisemmaksi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella. Kohta lahkoa uhkaa suuri tragedia - ja joku aikoo vieläpä kääriä siitä suuret rahat. Zelenka on hengenvaarassa, mutta niin on Lumikkikin. Armoton helle pitää kaupunkia otteessaan, ja Lumikin täytyy miettiä kerran toisensa jälkeen, kehen hän voi luottaa, kun kenenkään aikeet eivät tunnu olevan puhtaita ja valkeita kuin lumi.

Cdon.fi

Lumikki Anderssonin seikkailut jatkuvat trilogian toisessa osassa - ja entistä koukuttavampina! Kotimaa on jäänyt taakse, kun Lumikki on lähtenyt kesäiselle matkalle Prahaan. Irtiottoa kaivanneen Lumikin yksinolo katkeaa kuitenkin nopeasti, kun vieras nuori nainen lähestyy häntä ja aloittaa keskustelun lauseella "Jag tror att jag är din syster". Ennen kuin Lumikki huomaakaan, hän on joutunut keskelle valheiden ja juonien verkkoa, josta ei niin vain paeta. Kaiken keskiössä vaikuttaa olevan hämärä uskonlahko, jota uhkaa pian suuri onnettomuus..

Oijoi! Yllätyin positiivisesti lukiessani trilogian avausosan Punainen kuin veri aiemmin tänä vuonna. Sen vuoksi toivoin kovasti, että Valkea kuin lumi ylettäisi samalle tasolle - ja ylettihän se. Itseasiassa jatko-osa oli mielestäni vielä parempi kuin ensimmäinen, ja ahmaisinkin sen ihan illassa parissa.

Valkea kuin lumi on miljööltään täysin päinvastainen kuin mitä Punainen kuin veri oli. Siinä missä ensimmäisessä kirjassa seikkaillaan pakkasen puremassa Suomessa, tarkemmin sanottuna Tampereella, sijoittuu Valkea kuin lumi kesään ja helteiseen Prahaan. Tampereen ympäristö on tietenkin itselle paljon tutumpi, mutta maisemanvaihto teki ihan hyvääkin.

Ilahduin kovasti siitä, että kirjoissa käsitellään aina eri tapausta. Ratkaisu on hyvä, ja minuun uskonlahko ja sen ympärillä pyörivät salaperäisyydet upposivat muutenkin aiheena paremmin kuin huumekauppa. Samalla setvitään myös Lumikin perheen salaisuuksia - onko Lumikilla todella kadonnut sisar Prahassa ja millaiseen pulaan tämä on oikein joutunut?

Kehuin muistaakseni jo viimeksi Lumikkia hahmona, josta on helppo pitää. Hän on määrätietoinen ja kylmäpäinen, muttei luota menneisyytensä takia helposti ihmisiin. Lumikki on siis kovinkin inhimillinen. Ja jes, nyt avataan enemmän myös edellisessä kirjassa melkoiseksi mysteeriksi jäänyttä Lumikin kesäheilaa..! (;

Ne, jotka mieltyivät edeltävän kirjan tiukkoihin tilanteisiin ja vaarallisiin takaa-ajoihin, eivät kyllä tule pettymään - sellaista on nimittäin tälläkin kertaa luvassa. Jännitystä ei puutu, ja kirja on nopeaa mutta kiinnostavaa luettavaa. Kolmas ja viimeinen trilogian osa, Musta kuin eebenpuu, ilmestyy keväällä 2014. Odotan sitä innolla!

Arvosana: * * * *

Dan Brown - Inferno

Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka pysyvät puolueettomina moraalisten kriisien aikoina.

Symbologian professori Robert Langdon herää keskellä yötä firenzeläisessä sairaalassa haava päässään. Hän ei muista mitään parista edellisestä vuorokaudesta - ei myöskään merkillisestä esineestä, joka on piilotettu hänen takkinsa vuoriin.

Pian Langdon saa havaita, että hänellä on perässään joukko aseistettuja takaa-ajajia. Hän pakenee kuumeisesti seuranaan harvinaisen kylmäpäinen nuori nainen, jonka nokkeluuden ansiosta hän ylipäätään on hengissä. Kaksikko selvittää yhdessä Langdonin hallussa olevien pahaenteisten symbolien merkitystä. Mysteerin avaimeksi paljastuu Dante Alighierin eeppinen runoelma Jumalainen näytelmä, joka johdattaa heidät huikealle matkalle läpi kolmen suurenmoisen kaupungin ja lopulta syvälle maan uumeniin, missä uinuu hirviö...

Adlibris.com

Robert Langdon tempaistaan jälleen mukaan kutkuttavaan jännitysnäytelmään, kun hän herää yllättäen firenzeläisestä sairaalasta ja huomaa menettäneensä muistinsa viimeisen parin päivän ajalta. Ampumahaava hänen päässään kielii jostain pahasta, minkä lisäksi hänen takkinsa vuorista löytyy mystinen esine, jota Langdon ei koskaan muista nähneensäkään.

Ei kulu aikaakaan kun Langdonilla on jo perässään takaa-ajajien joukko. Hän onnistuu pakenemaan nokkelan nuoren lääkärin Sienna Brookin avulla, ja kaksikko alkaakin yhdessä purkaa esineen arvoitusta. Pian selviää, että ratkaisu kaikkeen saattaa löytyä maailmankuulusta Danten Jumalaisesta näytelmästä. Langdonin ja Siennan on kuitenkin pidettävä kiirettä - samaan aikaan jollakulla on nimittäin omat suunnitelmansa ihmiskunnan pään menoksi..

Olen odotellut koko kevään innolla Dan Brownin uutukaista, rakastan nimittäin etenkin Enkeleitä ja demoneita ja Da Vinci -koodia! Kaikki muutkin Brownin kirjat on tullut luettua, ja vaikka tätä edeltävä Kadonnut symboli tuottikin aavistuksen pettymystä, niin uskoin Infernon kiinnostavimpine aiheineen pelastavan tilanteen. Niin kuin se pelastikin.

Juoni jaksoi koukuttaa loppuun asti, eikä minua ole koskaan erityisemmin haitannut se yksityiskohtaisuus, jolla näissä kirjoissa esitellään esimerkiksi historiallisten teosten tai henkilöiden taustoja. Muutenkin Inferno on taattua Brownia: se pitää sisällään symboleita, kätkettyjä viestejä, aikarajan, takaa-ajoa ja loppupuolen käännekohdan, jossa lukija huomaa tulleensa vedätetyksi. Hyvis-pahis-asetelmakaan ei ole liian ilmiselvä. Pääosassa on vanha kunnon Langdon, jonka seikkailuiden seuraamisesta pidän kovasti.

Kirjassa on vahvasti esillä maailman huolestuttavan nopea väestönkasvu ja siihen liittyvät kysymykset. Aihe sinänsä on sellainen, mitä en ole koskaan erityisemmin miettinyt, mutta nyt lukiessa se herätti väkisinkin ajatuksia. Vai mitä vastaisitte tähän kirjassa esitettyyn hypoteettiseen kysymykseen: Jos saisit tilaisuuden vetää vivusta ja tappaa sattumanvaraisesti puolet maailman väestöstä, tekisitkö sen? Entä jos sinulle sanottaisiin, että ellet vedä vivusta, ihmisrotu kuolee sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa?

Ei Inferno aivan vedä vertoja Brownin ensimmäisille teoksille, mutta on kuitenkin lukemisen arvoinen. Suosittelen kokeilemaan!

Arvosana: * * * *

Aloitin itseasiassa aiemmin keväällä kahlaamaan läpi Jumalaista näytelmää (Elina Vaaran uudempi käännös), juurikin silmälläpitäen Infernoa, ja sain Helvetin osuuden luettua juuri sopivasti ennen tämän lukemista. Melko haastavaa tekstiähän se on, mutta siitä sitten ehkä lisää joskus tulevaisuudessa, jos saan myös kaksi opuksen jälkimmäistäkin osiota luettua.. :D

Veronica Rossi - Halki ikiyön

Ekologisen katastrofin kourissa kituva maailma on tullut tiensä päähän. Onko järjen ja kaaoksen rajapinnassa tilaa rakkaudelle?

On kulunut kuukausia siitä, kun Aria ja Perry ovat viimeksi nähneet toisensa. Nyt he ovat jälleen yhdessä, mutta maailma heidän ympärillään ei ole entisensä. Perryn asema vuorovetisten uutena veriherrana on haastava ja heimon suhtautuminen virtuaalimaailmassa suojattua elämää viettäneeseen Ariaan vihan kyllästämä. Pahenevien eetterimyrskejen keskellä selviytymistaistelu on jatkuvaa ja ääriolosuhteet paljastavat ihmisten todellisen luonteen. Tunteiden ja velvollisuuksien repimät rakastavaiset ajautuvat myrskynsilmään. Heidän yllätyksellinen kohtaamisensa punoi kerran kaksi täydellisen erilaista tarinaa yhteen. Aria huomaa pelkäävänsä, että tällä kertaa ainoa tapa pelastaa sekä itsensä että Perry on purkaa tuo side lopullisesti.

Risingshadows.fi

Perryn ja Arian yhteinen taival eetterimyrskyjen täyttämässä maailmassa jatkuu! Rakastavaiset ovat vihdoin saaneet toisensa, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Perryn on lunastettava uusi asemansa veriherrana myös kansansa silmissä, eikä heimo suhtaudu varauksetta myöskään Ariaan, virtuaalimaailmojen kasvattiin. Ja kun Aria sitten joutuu jättämään kylän matkatessaan yhdessä Roarin kanssa etsimään tietoja Yhä-Sinisestä, heidän ainoasta pelastuksestaan, uhkaa etäisyys koitua Arian ja Perryn siteen kohtaloksi.  

Olen lukenut tämän trilogian avausosan näköjään ennen blogini aloittamista, mutta sanottakoon siitä sen verran, että Paljaan taivaan alla yllätti äärettömän iloisesti. Olen lukenut nyt useampiakin nuorille suunnattuja scifisarjoja, mutta tämä erottuu kyllä muiden joukosta edukseen. Halki ikiyön ei tehnyt tähän poikkeusta.

Rossi on onnistunut luomaan trilogiaansa äärettömän kiinnostavan miljöön. Osa ihmisistä elää suojattua, huoletonta elämää eräänlaisissa kapseleissa, joissa heillä on yhteys virtuaalimaailmoihin, mutta osa väestöstä on jäänyt ulkopuoliseen maailmaan, jossa sinihehkuiset eetterimyrskyt ovat polttaneet suurimman osan elinkelpoisesta alueesta maan tasalle. Eri kokoiset heimot kuitenkin sinnittelevät, eikä enää ole helppoa myöskään kapselien ihmisillä - nyt eetterimyrskyt uhkaavat jo heitäkin.

Osalle ukopuolella asuvista on myös kehittynyt erikoisia kykyjä. Heidän aistinsa ovat tehostuneet: jotkut heistä ovat haistajia, jotkut kuulijoita ja jotkut näkijöitä. Myös tämä tuo juoneen mielenkiintoisia lisäyksiä, eikä tunnu lainkaan väkisinväännetyltä tai siltä, että kirjaan vain olisi pitänyt saada enemmän kaikkea erikoista. Ihan ensimmäisen kirjan alussa muistan ajatelleeni juuri noin, mutta sitten kuitenkin tykästyin kykyihin melko nopeasti.

Myös hahmot ovat kiinnostavia! Erityisesti Roar, Perryn ystävä ja ensimmäisestä kirjastakin tuttu, on kiva, vaikka hahmo saakin tässä ehkä aavistuksen synkempiäkin aspekteja. Cinder taas on omalla tavallaan mielenkiintoinen sivuhahmo, joka tuntuu jääneen edelleen hieman arvoitukseksi. Hänestä olisikin mukava saada tietää lisää. Itse Perry ja Ariakaan eivät aiheuta ärsyynnystä, vaikka minulla on yleensä kamalan kriittinen asenne päähenkilöpareihin, etenkin jos nämä ovat nuoria. :D

Molemmissa kirjoissa esiin on noussut Yhä-Sininen, eräänlainen maa kaukana eetterimyrskyjen ulottumattomista. Siellä ruoho on yhä vihreää ja taivas aina sininen, maa elinvoimaista ja asuinkelvollista. Oletettavasti Yhä-Sininen on trilogian viimeisessä osassa merkittävimmässä roolissa, ainakin näyttää että sinne ollaan kovasti suuntaamassa. Olenkin miettinyt, mahtaako tämä "luvattu maa" osoittautua niin ihanteelliseksi kuin hahmot jaksavat uskoa vai paljastuuko perillä jotakin ikäviä yllätyksiä.

Tämä trilogia kannattaa lukea! Päätösosaa odotellessa!

Arvosana: * * * *

Rick Riordan - Pedon varjo

Kanen sisarukset Carter ja Sadie tiesivät saavansa koulutusta taikavoimien käytössä saattaakseen muinaisten Egyptin jumalten järjestyksen jälleen maailmaan. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan, että maailma suistuisi samalla täydelliseen sekasortoon.

Kaaoksen käärme Apep uhkaa tuhota koko maailman. Taikurit ovat kääntyneet toisiaan vastaan ja jumalat ovat katoamassa. Kanen sisarusten rinnalla taistelleista ystävistä toinen on kadottamassa elämänvoimansa ja toinen pitää vanhuudenhöperöä Ra-auringon jumalaa aisoissa.

Syöksyessään hengenvaarallisesta seikkailusta toiseen sisarukset yrittävät olla ajattelematta, että he ovat vain pari teini-ikäistä, joiden tehtävänä on estää maailmaa syöksymästä omaan tuhoonsa.

Bookplus.fi

Kanen sisarusten seikkailun päättää trilogian viimeinen osa, Pedon varjo. Carter ja Sadie ovat kouluttaneet muita nuoria taikureita oppimaan voimansa ja asettumaan heidän rinnalleen pahuuden voimia vastaan - mutta riittääkö se, kun aikaa on vain muutama päivä ja kaaoksen käärme Apep uhkaa syöstä koko maailman tuhoonsa?

Aiempien saman sarjan kirjojen lukemisesta on kulunut tovi, ja vähän aikaa piti muistella, että minkäslaiseen tilanteeseen sitä oikein jäätiin. Kun juoni alkoi edellisistä kirjoista hahmottua takaisin päähän, piti Pedon varjo minut loppuun asti otteessaan.

Rakastan mytologioita, sen olen varmaan jo kertonutkin. Kreikkalainen ja skandinavinen mytologia ovat vielä lähempänä sydäntä, ja juurikin huonoiten tunnen varmaan egyptiläistä mytologiaa. Kanen kirjat ovat oiva lääke ja tietolähde korjaamaan asiaa! Vaikka kirjoissa viljellään huumoria ja jumalat yhdistetään hillumaan nykyajassa esimerkiksi keskelle Lontoota, Egyptiä tai Amerikan kaupunkeja, tarjoavat ne kuitenkin ohessa paljon paikkansakin pitävää tietoa mytologioista, eritoten rituaaleista, jumalten rooleista ja niin edespäin.

Carter ja Sadie ovat loppujen lopuksi haha.. no, miten sen nyt sanoisi. Melko ärsyttäviä, mutta kuitenkin heidän sisarussuhteensa on saatu kuvattua niin hellyyttävän todentuntuisesti. Keskinäistä naljailua on enemmän kuin kylliksi, mutta silti kumpikin välittää toisistaa enemmän kuin kehtaisi edes myöntää.

Hahmoista noin muuten pidän erityisesti Anubiksesta, vaikka en oikein osaakaan eritellä syitä. Ainut mikä hahmojen kehityksessä ihmetyttää on se, mihin suuntaan Seth on mennyt - hän tuntuu saaneen ensimmäisen kirjan päävihollisen roolistaan ns. alennuksen humoristiseksi pikkukelmiksi, joka kuitenkin avittaa Kaneja toisinaan aivan huvin vuoksi. Voi kyllä olla, että pidän Sethistä enemmän nimenomaan nykyisessä asemassaan. : D

Olen pitänyt tähän mennessä kovasti kaikista Riordanin kirjoista ja kirjasarjoista, niin Kanen aikakirjoista, Percy Jacksoneista kuin Olympoksen sankareistakin. Niinpä myöskään Pedon varjo ei tuottanut pettymystä vaan oli kelpo lopetus trilogialle. En voinut tosin olla huomaamatta tarinan joukossa pikkuriikkisiä "enteitä" tai vihjailuja siitä, että tarvittaessa kirjailijalta löytyy lisää juonikuvioita ja mahdollisuuksia venyttää tämä pidemmäksikin sarjaksi. Nähtäväksihän se sitten jää.

Arvosana: ****

Stephenie Meyer - Vieras

Sieluiksi kutsutut näkymättömät tunkeilijat ovat vallanneet maapallon. Pienet tunkeilijat ovat asettuneet asumaan ihmisten pään sisään vieden ruumiilta heidän omat sielunsa. Suurin osa ihmiskuntaa on jo tuhoutunut, kun yksi viimeisimmistä jäljellä olevista ihmisistä, Melanie Stryder, napataan.

Sielua, jolle annetaan Melanien vartalo, on varoitettu ihmisenä elämisen haasteista, tunnekuohuista ja muistoista. Uudessa kehossaan hän joutuu kuitenkin kohtaamaan odottamattomia vaikeuksia: hänen vartalonsa entinen omistaja kieltäytyy luovuttamasta mieltään tunkeilijalle ja haihtumasta pois. Tunkeilijasielu yrittää selailla Melanien ajatuksia toivoen pääsevänsä maapallolla vielä sinnittelevän ihmisten vastarintaliikkeen jäljille.

Melanie kuitenkin täyttää päänsä kuvilla miehestä, jota hän rakastaa ja joka yhä elää jossakin piileskellen. Sielu ei enää voi erottaa itseään ruumiinsa haluista, joten hänkin alkaa kaivata miestä, joka sielujen pitäisi oikeastaan tuhota. Melaniesta ja sielusta tulee tahtomattaan liittolaiset, kun he lähtevät vaaroja uhmaten etsimään miestä, jota he kumpikin rakastavat.

Bookplus.fi

Poikkean ilmeisesti tämän kirjan lukeneiden valtaväestöstä siten, että huomattava määrä päätyi lukemaan tämän "koska sen on kirjoittanut Stephenie Meyer" - minä taas tartuin siihen "siitä huolimatta, että sen on kirjoittanut Stephenie Meyer". :D Kyllä, ennakkoluuloni Twilightien takia olivat valtaisat. Näin kuitenkin Vieraaseen perustuvan trailerin, siitähän on pian elokuvakin tulossa, ja se vaikutti kiinnostavalta. Sen verran kiinnostavalta, että päätin antaa ensin kirjalle mahdollisuuden.

Yllätyin kovasti, että kirja oltiinkin kerrottu muukalaisen, sielun nimeltä Vaeltaja, näkökulmasta. Kuvittelin kaiken tapahtuvan Melanien ajatusten kautta - mutta toivuttuani pidin asiasta kovasti. Yleensä on tottunut näkemään tapahtumat "sorretun" osapuolen näkökulmasta. Tässä tapauksessa se olisi ollut ihmisten, mutta nyt päästäänkin tarkkailemaan valloittajia. Vaikka lukija saakin hyvin pian huomata Vaeltajan erilaiseksi kuin muut sielut, ainakin ajatusmaailmaltaan. 

Vaeltaja oli kiinnostava päähenkilö, melko miellyttävä myös. Oli tavallaan helppoa ymmärtää häntä, siitäkin huolimatta että hän on kokonaan eri lajia. Kolmiodraamalta (vai onko tässä melkein jo neliodraama kyseessä, sen verran monimutkainen on tilanne..) ei tässäkään kirjassa valitettavasti voitu välttyä, mutta toisaalta asetelma on sentään erilaisempi kuin yleensä - Melanien tietoisuus vetää Vaelia vääjäämättä kohti Jaredia, mutta Vaeltaja itse ei ole varma mitä hän todella tuntee.

Pitkien kirjojen lukeminen ei ole koskaan ollut minulle ongelma, mutta Vieras toimisi varsin hyvin vähän tiivistetympänäkin pakettina. Toisinaan kävi puuduttavaksi, kun mitään erityistä ei tapahtunut - pelkkää mielensisäistä pohdintaa, joka aika ajoin toisti itseään. Kirja kuitenkin onnistui myös tempaamaan aika ajoin mukaansa, ja silloin sitä ei malttanut laskea käsistään. Jännitin kovasti Melanien ja Vaelin kohtaloa yhdessä heidän kanssaan. En ole aivan varma, olinko vai enkö ollut tyytyväinen kirjan lopetukseen - mutta pelkäsin pahempaakin.

Joten, kyllä, joudun julkisesti myöntämään: ei Stephenie Meyer nyt niin huono kirjoittaja olekaan. *Käpertyy palloksi ja kierii nurkkaan häpeämään ennakkoluulojaan*. Onko muille käynyt samalla tavalla? Että olette suhtautuneet aiemman lukukokemuksen perusteella äärimmäisen kyynisesti johonkin kirjailijaan, mutta antaneet tälle sitten mahdollisuuden toisen teoksen parissa ja tajunneet sen sitten äärettömän hyväksi?

Arvosana: **** 

Anneli Kanto & Terhi Rannela - Korkea puoliso

Khalkoksen saarella puhaltavat uudet tuulet. Amaya on vakiinnuttanut asemansa Korkeana puolisona, ja hän on saanut aikaan paljon hyvää: julmat rangaistusleirit on lakkautettu, naisia on alettu kouluttaa, jopa kuparin hintaa on saatu nostettua. Kansa rakastaa hyväntahtoista hallitsijaansa, mutta kaikki eivät kuitenkaan ole muutoksista innoissaan.

Lilyana, naisista ensimmäinen, halveksuu miniäänsä avoimesti. Toinen poika Radko taas ei voi sietää sitä, miten hänen isänmaataan sarmatialaistetaan. Kun Lilyana ja Radko saavat selville Amayan salaisuuden, he alkavat punoa juonia. Naikkonen on saatava pois valtaistuimelta – keinolla millä hyvänsä.

Karisto.fi

 

Uudet tuulet puhaltavat Khalkoksella: julmat kaivosrangaistukset on lopetettu, kuparin hinta on saatu neuvoteltua korkeammaksi ja naisten asemaa on ryhdytty parantamaan huimasti.  Samalla Amayan asema Korkeana puolisona on vakiintumassa, hänellä on lempeä aviomies ja rakastaja, ja hän on juuri synnyttänyt esikoisensa. Kaikki näyttää olevan menossa parempaan päin - kunnes katkeroituneet Lilyana ja Radko saavat selvitettyä Amayan tarkasti varjellun salaisuuden. Kaksikko ryhtyy oitis toimeen, jotta vallananastaja saataisiin pois kuvioista, keinoja kaihtamatta.

 

Ohhoh! Tähystäjäneidon luettuani jäin kyllä siihen uskoon, että kirjailijakaksikolta Kanto ja Rannela löytyy taitoa, mutta jatko-osa onnistui silti yllättämään - ehdottoman positiivisesti! Se oli täynnä jännittäviä käänteitä, juonittelua ja yllätyksiä. Loput arvostelusta sisältää pieniä spoilereita.

 

Hahmojen esittelyä laajennetaan Tähystäjäneitoon verrattuna. Nyt esille pääsevät ensimmäistä osaa paremmin Lilyana, juonitteleva ja omahyväinen Radko sekä muutama muu hahmo, jotka jäivät lähinnä mainitsemisen tasolle ensimmäisessä osassa. Keskeinen roolinsa on myös Amayan sisarella Snezanalla, josta kuullaan nyt myös muuten kuin pelkkien kirjeiden välityksellä. Hänelle en kyllä kyennyt lämpenemään laisinkaan, vaikka aluksi pidin häntä melko harmittomana, hivenen sinisilmäisenä tapauksena.

 

En voi sanoa osanneeni odottaa muutamia tiettyjä juonenkäänteitä - kirja johti lopulta aivan toiseen suuntaan kuin olin ikinä kuvitellut, mutta toisaalta juuri se kolahti täydellisesti. Jaarittelu jää vähemmälle kuin Tähystäjäneidossa, ja sen sijasta keskitytään uusiin käänteisiin ja toimintaan. Muutenkin kokonaisuus tuntuu ehjemmältä. Huomasin eläytyväni kirjaan, odottavani hymy huulilla tai (suurimmassa osassa tapauksista) kauhu mielessäni mitä seuraavaksi tapahtuu.

 

Miinusta tulee mieleen ainoastaan Radkon ja Snezanan tarinan liian nopeasta, jokseenkin kliseenomaisesta etenemisestä.  Hyvin kasvatettu tyttö tuntuu olevan liian helposti valmis heittäytymään täysin vieraan miehen vietäväksi, ja muuttuu ainakin minun silmissäni hyvin nopeasti luonteeltaan uuden tilanteen mukana. Ei se kuitenkaan syö juonta liiaksi.

 

Jäin suorastaan janoamaan kolmatta ja viimeistä osaa, joka toivottavasti vie kokonaisuuden ansaitsemaansa päätökseen. Tämä mainio trilogia saa toimia lippulaivanani suomalaisen kirjallisuuden pelon kukistamisessa! :D

 

Arvosana: ****

J. K. Rowling - Paikka vapaana

Kun Barry Fairbrother lyyhistyy hengettömänä golfklubin pihaan, Pagfordin pikkukaupunki menee sekaisin. Pidetyn ja toimeliaan paikallisvaltuutetun kuolemaa suree moni, mutta Barryn poismeno herättää myös levottomuutta. Valtuustosalissa on paikka vapaana - kuka siihen istuu?

Romaani marssittaa lukijan eteen suuren joukon kaupunkilaisia: nuoria ja vanhoja, onnellisia ja onnettomia, konservatiivisia ja uudistusmielisiä, kaunaisia ja hyväntahtoisia. Jokaisella on ollut jokin yhteys Barryyn. Yhden miehen ympärille kutoutuu aikeiden, haaveiden, menetysten ja salaisuuksien tiheä verkosto.

Bookplus.fi

Pagfordin rakastettu paikallisvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee yllättäen ja jättää jälkeensä avoimen paikan valtuuston riveihin. Koko pikkukylä sekoaa, kun häikäilemättömät vallantavoittelijat ja oman etunsa ajajat pääsevät ottamaan mittaa toisistaan. Romaani esittelee joukon kaupunkilaisia, joista lähes jokainen on ollut jollakin tavoin yhteydessä Barryyn: teini-ikäisiä koululaisia, aikuisia perheenpäitä, puoluetovereita ja vastustajia - ja kaikilla heistä on omat ongelmansa ja piinaavat salaisuutensa.

Rowlingin uusinta tuotosta todella odotettiin. Tai no.. Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Rowlingilta on tulossa lisää kirjoja, kiljuin riemusta. Vaan kun aihepiiri myöhemmin tarkentui, koin pettymyksen. Kirjan synopsis ei kuulostanut niin kiinnostavalta ja ehdin moneen otteeseen pallotella sen kanssa, että luenko vai en. Päätin sitten lukea, kyse on kuitenkin Rowlingista - Potter-kirjojen luojasta ja minulle eräänlaisesta fantasiakirjallisuuden jumalattaresta, jos niin voi sanoa. :'D

Ensimmäiset 100 sivua etenivät tahmaisesti ja mietin monesti, kykenenkö todella lukemaan tämän. Hahmojen määrä on valtaisa - Rowling esittelee lähestulkoon koko pikkukylän asukkaat. Olen aina tippunut herkästi kärryiltä, kun on palloteltu monen hahmon kanssa, ja siksi vähän pelotti, mitä tästä seuraisi. Kun kuitenkin selvisin alkuhämmästelyistä, alkoivat hahmot ja juoni hahmottua paremmin. Loput kirjasta luinkin uteliaan kiinnostuksen vallassa aina loppuhuipennukseen asti.

Vaikka hahmoja onkin liikaa minun makuuni, oppii heidät kyllä kohtuullisin vaivoin tuntemaan. Kukaan heistä ei ole erityisen sympaattinen - kun uskoo löytäneensä sellaisen, jonka puolelle asettua, paljastetaan hänestä jotakin uutta ja ikävää. Kaikki ovat joko itsekkäitä, väkivaltaisia, vallanhimoisia tai muuten vain ikäviä persoonia. Siitä huolimatta seurasin heidän edesottamuksiaan suurella mielenkiinnolla.

Etukäteen pelkäsin kenties eniten suomenkielistä käännöstä. Kolme viikkoa kuulosti naurettavan lyhyeltä ajalta kääntää kokonainen romaani, enkä ole aina ollut tyytyväinen Rekiaron käännöstyöhön esimerkiksi Percy Jackson -sarjan parissa. Nyt laadusta ei kuitenkaan löytynyt moitittavaa. Pakko kuitenkin huomioida, etten ole tutustunut kirjaan lainkaan alkuperäiskielellä enkä siksi pysty vertailemaan niitä täysin - mutta omaan korvaan käännös kuulosti kyllin sujuvalta, ei takkuillut. Ainoastaa englanninkielestä jääneet puhuttelut "Mr" ja "Mrs" särähtivät.

Paikkaa vapaana on turha lähteä rinnastamaan Pottereihin - on sanomattakin selvää, etteivät ne ole vertailukelpoisia. Potterit on suunnattu enemmän nuorelle yleisölle, Paikka vapaana on raadollinen eikä sovikaan aivan nuorimmille. On kuitenkin pakko sanoa, että kaikki Potterit lukeneena minun oli tätä lukiessani vaikeaa ajatella, että kirjailija on todella se yksi ja sama. En vain osannut nähdä Rowlingia kirjoittamassa huumeista, perheväkivallasta, raiskauksesta ja säälimättömästä vallantavoittelusta. Mutta kenties juuri se on merkkinä Rowlingin onnistumisesta. Pidin.

Arvosana: ****

David Safier - Huono karma

"Kolmekymppisellä Kim Langella menee lujaa: hänellä on rakastava aviomies (jota hän pettää), ihana tytär (jolle hänellä ei ole aikaa) ja loistokas ura televisiossa (ja alaisia joille kiukutella). Hänelle myönnetään Saksan tv-alan merkittävin palkinto, ja kaikki tuntuu menevän putkeen. Mutta silloin Kim kuolee.

Kim jää venäläisestä avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle, kuolee ja syntyy uudelleen - muurahaiseksi. Hän saa kuulla keränneensä roppakaupalla huonoa karmaa, ja nyt hänen on aloitettava hyvän karman hankkiminen muurahaisen ruumiissa. Pian hän tapaa kohtalotoverin, kuuluisan Casanovan, ja kun nämä kaksi syntisäkkiä yhdistävät voimansa, alkaa hervottoman hauska seikkailu, jonka päähenkilöt syntyvät milloin koiran, milloin marsun ruumiiseen."

Kim Langella on kaikkea: rakastava aviomies, pieni tytär ja nousujohteinen televisioura. Siitä huolimatta hän ei ole täysin tyytyväinen elämäänsä - joka sekin päättyy varsin varoittamatta, kun Kim jää avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle ja kuolee.

Elämänsä aikana Kim on kerännyt liikaa huonoa karmaa, ja joutuu sen takia aloittamaan muurahaisena. Hän haikailee yhä perheensä, aviomiehensä ja tyttärensä, pariin, mutta saa pian huomata entisen ystävättärensä kaavailevan yhtälailla pääsyä kuvioihin Kimin tilalle.
Kaikeksi onnekseen Kim tapaa kuitenkin pian Casanovan, joka on ollut muurahaisena jo sataviisitoista elämää.

Kaksikko yhdistää voimansa hyvää karmaa kerätäkseen, ja siitä alkaa matka kohti parempia uudelleensyntymiä - marsuksi, vasikaksi, kissaksi ja koiraksi. Lopulta Kim löytää itsensä jälleen ihmisenä, mutta pyylevän nakkikioskinmyyjän ruumiissa. Kuinka siis estää aviomiehen ja petollisen ystävättären häät, kun kukaan ei tiedä, että Kim onkin elossa?

Huono karma on ollut pitkään, pitkään, pitkään minulla lukulistalla, ja nyt sitten vihdoin päätin tarttua siihen! Itseasiassa se oli lopulta niin hauskan herkullinen kirja, että lukaisin sen päivässä kannesta kanteen.

Jo itse idea on mitä loistavin - on äärimmäisen huvittavaa seurata päähenkilön epätoivoista ponnistelua muurahaisena ja tämä yrityksiä kerätä karmaa uutta, parempaa jälleensyntymää varten. Voisi ainakin ajatella, ettei muurahaisena ole erityisen helppoa tehdä hyviä tekoja. Muutenkin juoni kantaa mielestäni ihan hyvin loppuun asti, jokseenkin olin odottanut kirjalle aavistuksen erilaista päätöstä.

Casanova on äärettömän sympaattinen hahmo! :D Kirjan parhainta antia olikin ehkä lueskella alaviitteistä pätkiä hänen muistelmistaan, joissa Casanova kertoi pieniä välihuomautuksia tarinan tapahtumiin. Oli myös yllättävää, että vaikka päähenkilö ei alunperin ollutkaan kaikista epäitsekkäin ja miellyttävin tapaus, niin jotenkin hänen puolelleen siitä huolimatta osasi vaivatta asettua. Varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pyrkii keinolla millä hyvänsä estämään aviomiehensä uudelleenavioitumisen.

Kirjan kevyt ja humoristinen kerrontatapa iski hyvin, ja tämän perusteella hankin käsiini luultavasti myös Safierin uudemman teoksen Happy Familyn. :) Ainakin olen kuullut siitä vastaavanlaista kommenttia.

Arvosana: ****

Villy Sorensen - Ragnarök, jumalten tuho

"Olipa kerran maailma, jota hallitsivat aasat eli jumalat. Aasat asuivat Aasamaassa, ja he pelkäsivät Ulkomaan jättiläisten hyökkäystä. Ylijumala Odin keräsi sen varalle Valhallaan taistelussa kuolleita sotureita, joita valkyyriat iltaisin kestitsivät. Kääpiösepät takoivat jumalille voittamattomia aseita: Torin vasara palasi aina heittäjänsä käteen, Odinin keihästä oli mahdoton pysäyttää, Frein miekka heilutti itse itseään. Sitten oikeudenjumala Balder näki hirvittävää unta maailmanlopusta, ja hänen kauhukseen uni alkoi vähitellen toteutua..."

Villy Sorensenin teos Ragnarök, jumalten tuho kertoo Eddan jumalkertomukset uudelleen, jokseenkin modernimmassa ja kansankielisemmässä muodossa - alunperinhän ne ovat runomuodossa. Kirjassa esiintyvät tarinat ovat varmaan jokaiselle edes pätkittäisesti tuttuja, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Mukaan on sisällytetty siis seuraavat luvut / tarinat:

- Jumalat ja jättiläiset, joka esittelee yleisesti jumalat ja jättiläiset.
- Sodanjumalat ja rakkaudenjumalat, loogisesti esittelee tarkemmin näiden kahden osa-alueen jumaluudet.
- Idunin omenat, jossa Loki johdattelee nuoruudenomenia kasvattavan Idunin pois Aasamaasta, ja linnun muodon ottanut jättiläinen kaappaa tämän.
- Susi ja käärme, jossa esitellään viikinkimytologioiden kaksi varsin tunnettua petoa: susi Fenrisin ja käärme Jörmundgangin.
- Jättiläismuuri, jossa ihmismuotoinen jättiläinen yrittää laatia jumalten kanssa vaihtokaupan muurin rakentamisesta Freijan kättä vastaan.
- Balderin uni, joka kertoo Balderin jumalten tuhosta, Ragnarökistä, näkemistä enneunista.
- Suden kahlitseminen, jossa Fenris kahlitaan rikkumattomiin kahleisiin ja jossa Tyr menettää sen vuoksi toisen kätensä.
- Frein rakkaus, jossa Frei kapuaa Odinin paikalle ja näkee sieltä kauniin jättiläisnaisen, johon rakastuu.
- Torin matka ulkomaailmaan, jossa Tor päättää lähteä kostamaan jättiläisten metkut.
- Torin kalastusretki, jossa Tor yrittää pyydystää maailmankäärme Jörmundgangin.
- Mjölner vai Freija, jossa Tor ja Loki matkaavat jättien maahan valeasussa saadakseen takaisin Torin vasaran Mjölnerin.
- Loki saattaa Balderin kiusaukseen, jossa Loki pyrkii nostamaan Balderin Odinin paikalle ja rauhantuojaksi.
- Balderin kuolema, jossa Balder saa surmansa sokean jumalan ampumasta mistelinoksaisesta nuolesta.
- Aasojen kosto, jossa jumalat kostavat Lokille Balderin kuoleman ja sitovat tämän myrkkykäärmeen alle kallioon.
- Jättiläisten kosto, jossa jättiläiset vyöryvät Aasamaahan ja jossa Ragnarök koittaa.

Vaikka Ragnarök oli oikeastaan enemmän hmm.. oppikirjamaisesti kirjoitettu, ei niinkään kaunokirjallisesti, oli se siitä huolimatta mielenkiintoista lukemista. Jopa minä, joka uskoin tuntevani melko hyvin nämä perustarinat, huomasin useita seikkoja joita en entuudestaan ollutkaan tiennyt. Jokaisen tarinan rakenne oli kyllä tuttu, mutta yksityiskohdat eivät tätä ennen niinkään selvillä. Oli myös mielenkiintoista verrata muutamia eroavaisuuksia tämän ja aiemmin kuulemani välillä.

Ragnarök on ehkä liian tylsä sekä niille, joita mytologiat eivät kiinnosta tippaakaan ja niille, jotka ovat jo hyvin tuttuja mytologioiden perustarinoiden kanssa. Parhaiten se siis sopii ehkä niille, jotka ovat kiinnostuneita, mutta eivät vielä aivan selvillä kaikista tapahtumista - sekä ns. neutraaleille tapauksille, jotka haluavat vain sivistää itseään.

Tätäkään en olisi löytänyt ilman lukudiplomia, hurraa siis sille! En tiedä, onko antamani arvosana aaavistuksen liian yläkanttiin, mutta koska olen ehdottoman hurmaantunut etenkin kreikkalaiseen ja skandinaaviseen mytologiaan, oli tämä ehdoton must kun sen listalta löysin - ja kannattihan se. :)

Arvosana: ****

Alexis Kouros - Gondwanan lapset

"Maapallon kääntäessä 2. triljoonannen kerran kylkeään auringolle, Eteläisen jäämeren yksinäisellä saarella syntyy pieni olento täynnä kysymyksiä: Kuka minä olen? Mistä olen tullut?

Etsiessään omaa tietään saarella, joka on osa muinaista alkumannerta, Gondwanaa, olento tapaa sammakoita, muurahaisia, variksia, hämähäkkejä, pingviinejä, lepakoita ja häkkilinnun. Jokaisella niistä on omalaatuinen filosofiansa ja tapansa elää, mutta mikään niistä ei tyydytä kyselijää. Lopulta se löytää ratkaisun kysymyksiinsä. Gondwana kertoo sen sille."

 

Gondwanan lapset on filosofinen nuortenkirja, joka kertoo pienen linnunpoikasen syntymän Eteläisen jäämeren saarella. Poikanen on alusta saakka täynnä kysymyksiä: Kuka minä olen? Mikä minä olen? Miksi olen täällä? Sen emo ja sisarukset ovat lentäneet matkoihinsa, ja ennen pitkään lentokyvytön poikanen alkaa ymmärtää, ettei se ole samanlainen kuin muut sen perheessä.

 

Poikanen vaeltaa saarella, jossa se tapaa useita erilaisia eläimiä, joiden kanssa se keskustelee elämästä ja sen tarkoituksesta. Pian se kohtaa myös tutkijan, ihmisen, jolla saattaa olla tarjota pienelle linnulle vastauksia. Lopulliset vastaukset sen on kuitenkin oivallettava itse.

 

Gondwanan lapset oli osa kirjadiplomiani, enkä varmastikaan olisi tullut valinneeksi sitä hyllystä muussa tilanteessa. Nyt olen kuitenkin onnellinen, että niin kävi. Kirja on lyhyt ja pohtiva, silti juuri sopivissa määrin filosofinen.

 

Oli suloista, mutta jollain tavoin haikeaakin seurata pienen linnunpoikasen mielenmaisemia - läpi kirjan se etsii tarkoitustaan maailmassa, odottaa luottavaisin mielin emonsa paluuta ja kokee syvää katkeruutta lentokyvyttömyydestään. Miksi juuri hän on saanut ylleen tällaisen kirouksen, kun hänen sisaruksensa saavat liitää vapaina taivaalla?

 

Kirja herättää ajatuksia. Se sisältää kohtia, mietteitä, joihin vain pysähtyy hetkeksi ja ryhtyy itsekin pohtimaan sitä, miten kohdalleen ne osuvat. Elämä ei ole aina reilua, eikä kaikkeen voi vaikuttaa. Silti jokaisen on mahdollista löytää paikkansa, olla tyytyväinen siihen mitä on tai tavoitella ja lopulta saavuttaakin parempaa.

 

Tässä esimerkkilainaus kirjan alkupuolelta, kohdasta, joka erityisesti jäi mieleeni:

 

"- Minäkin haluaisin tietää, miksi se jatkuvasti hyppää mutaan, äitisammakko jatkoi. - Olen useasti sanonut, ettei siinä ole järkeä. Kaikki alkoi siitä, kun se kerran vahingossa hyppäsi mutalammikkoon ja oli hukkua. Kun se teki saman tempun toisen kerran, en enää tiennyt, mitä sanoa. Ei samaa virhettä sovi tehdä kahdesti.

- Tiedän, pikku sammakko vastasi. - Ehkä se on erehdys, mutta se on minun. Minun ikioma erehdykseni. Kaikki riippuu siitä, miten asian ottaa. Jos toistat tahallasi ja vapaasta tahdostasi jotakin erehdystä, sitä sanotaan valinnaksi tai harrastukseksi tai jopa elämäntavaksi. Jos muutkin alkavat tehdä niin, sitä voidaan kutsua perinteeksi. Siitä voi tulla jopa uskontoa."

Hyvin suloinen kirja, ei liian raskas niin kielellisesti kuin pituudeltaankaan. Oikeastaan tuli lähes tunne, että olisin voinut lukea tätä lisää, ruokkia mieltäni kirjan syvällisillä oivalluksilla. Tulipahan luettua jotain erilaista - kannattaa ehdottomasti hankkia tämä käsiinsä.

Arvosana: ****



Sophie Jordan - Liekki

"Yhtäkkiä pakoajatukseni tyssäävät. Kaivattu värinä alkaa rintakehästäni, leviää sisuksiini. Ihoni herää eloon. Pääni kääntyy, katseeni pyyhkii luokkaa, pysähtyy Williin. Kaikki hänessä on kirkkaampaa kuin muistin.

Yhtäkkiä päivät joina en nähnyt häntä tuntuvat ikuisuudelta. Olen odottanut liian kauan sitä, että keuhkoissani alkaisi kiristää, sydämeni hakkaisi ja painautuisi rintakehää vasten. Olen odottanut liian kauan sitä, että lohikäärme sisälläni herää.

Jacinda on aina tiennyt olevansa erilainen, jopa kaltaistensa seurassa. Drakit, lohikäärmeistä polveutuvat ihmiset, asuvat eristyksissä muusta maailmasta suojellakseen salaisuuttaan ja sukuaan. Erikoistaitojensa ansiosta Jacinda on sekä lauman että sen tulevan hallitsijan silmäterä, mutta hän kapinoi ennalta määrättyä tulevaisuuttaan vastaan.

Rikottuaan lauman sääntöjä Jacinda joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan pikkukaupunkiin lohduttoman aavikon keskelle äitinsä ja sisarensa kanssa. Uusi alku ihmisten parissa ja tavalliseen elämään sopeutuminen ei ole helppoa Jacindalle, joka tuntee lohikäärmeen kuihtuvan pois. Ainoastaan komean ja etäisen Willin läsnäolo saa liekin hänen sisällään roihahtamaan. Jacinda kuitenkin tietää, että Will on lohikäärmeenmetsästäjien sukua, drakien vihollisten poika.

Jacindan on valittava muiden odotusten ja oman tahtonsa välillä. Pystyykö hän elämään tavallista teinitytön elämää ja tukahduttamaan lohikäärmeen sisällään? Voiko hän palata hänelle ennalta suunniteltuun elämään lauman luona vai riskeerata lajinsa suurimman salaisuuden paljastumisen pysyttelemällä metsästäjän lähellä?"

Jacinda on draki, lohikäärmeistä polveutuva ihminen, joka kykenee ylläpitämään ihmishahmoa mutta pelon tai muun tunnekuohun takia palautuu oikeaan olomuotoon siipineen ja suomuineen. Drakit elävät eristyksissä ja piilossa suojellakseen vähenevää lajiaan ihmismaailmalta ja metsästäjiltä, jotka ovat jo kauan jahdanneet drakeja. Jopa omiensa joukossa Jacinda on kuitenkin poikkeava, sillä hänellä on tulensyöksennän kyky - juuri tästä syystä häntä on kaavailtu lauman johtajan pojan, Cassianin, tulevaksi puolisoksi.

Drakien kuuluu pysytellä piilossa, mutta erään kerran Jacinda rikkoo käskyä ystävänsä kanssa, ja saa kaikeksi kauhuksi peräänsä joukon metsästäjiä. Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin pelastuu, kun metsästäjien mukana tullut nuorukainen säästääkin hänen henkensä. Jacindan lauma on kuitenkin käärmeissään sääntörikkomuksesta, minkä seurauksena Jacindan äiti ottaa kaksi tytärtään ja karkaa yön pimeydessä uusille asuinseuduille suojellakseen erityisesti Jacindaa. Pikkukaupunki aavikon keskellä ei ole Jacindalle mieleen, erityisesti kun se on valittu tukahduttamaan draki kuoliaaksi hänen sisältään.

Varsin pian Jacinda tapaa kuitenkin pojan, Willin, jonka tunnistaa metsästysseurueen mukana olleeksi, hänet pelastaneeksi nuorukaiseksi. Will herättää läsnäolollaan Jacindan sisäisen drakin, estää sitä kuihtumasta - mutta samalla Will on kuitenkin metsästäjien sukua ja siten tarkoitettu Jacindan veriviholliseksi.

Voi kyllä, kyllä! Vihdoin vaihtelua siihen perinteiseen asetelmaan, jossa (useimmiten) tuikitavallinen tyttö tapaa salaperäisen, yliluonnollisen pojan - tässä tapauksessa tyttö itse kun on hyvinkin poikkeuksellinen. Kaiken lisäksi syrjään on heivattu esimerkiksi niin vampyyrit kuin ihmissudetkin, ja pääosan saavatkin lohikäärmeet.

Jacinda on persoonallinen päähenkilö, voimakastahtoinen nuori nainen. Vaikkakin välillä Jacindan päätöksenteko on melkoista juupas-eipäs -kamppailua, on valinnanvaikeutta helppo toisaalta myös ymmärtää. Hän välittää äidistään ja sisarestaan siitä huolimatta, että heistä kumpikaan ei haluaisi Jacindan olevan mitä hän on - he kumpikin tahtoisivat tukahduttaa tytön sisäisen drakin, jotta perheen elämä muuttuisi tavalliseksi. Jacinda ei ole valmis luopumaan osasta itseään heidän takiaan, mutta kokee siitä silti huonoa omaatuntoa ja tuntee olevansa itsekäs.

Kirja oli yllättävän lyhykäinen, alle 300 sivua, mutta mielestäni siinä ehti sattua ja tapahtua aivan kylliksi - väkisin on turha lähteä kirjaa venyttämään, kun kaikki tarpeellinen kuitenkin saadaan kerrottua. Tuntui, että tarina katkaistiin lopussa hivenen ärsyttävän koukuttavaan paikkaan, mutta samalla se sai kuitenkin haluamaan lukea lisää, joten ilmeisesti loppu hoiti tehtävänsä.

Kovin monissa kirjoissa on nykyisin kerronnassa käytössä preesens, niin myös Liekissä. Minua se ei mitenkään haitannut, ja oikeastaan se sopi oikein hyvin tähän. Liekki oli nyt vihdoin se piristys kaikkien yliluonnollisten romanssien keskellä - se, joka eroaa tarpeeksi muista positiivisella tavalla. Suosittelen ehdottomasti! Tietääkö kukaan, milloin sarjan kakkososa Vanish ilmestyy suomennoksena?

Arvosana: ****

Joanne Harris - Herrasmiehiä ja huijareita

"Perinteisen ja kunniakkaan St. Oswaldin poikakoulun ilmapiiri on muuttunut. Henkilökunnan vanhin, oppilaiden Quasimodoksi kutsuma latinanopettaja Roy Straitley, käy omaa yksinäistä taisteluaan uuden ajan vaatimuksia, tietokoneita ja organisaatiouudistuksia, vastaan. Epämieluisien muutoksien ja henkilökunnan pienten kahnausten keskellä on kuitenkin tekeillä myös jotain paljon vakavampaa.

Eräs henkilökunnan jäsenistä ei ole voinut unohtaa, mitä St. Oswaldissa tapahtui kolmetoista vuotta aikaisemmin. Hän on ujuttautunut kouluun kaivaakseen luurangot kaapista ja haluaa pahaa niin Straitleylle kuin koko koululle. Kostonhuumassaan hän ei kaihda mitään, ei edes murhaa."

Herrasmiehiä ja huijareita on kutkuttava dekkari, joka sijoittuu St. Oswaldin poikakouluun. Tarina on kerrottu kahden henkilön näkökulmasta: koulun entisen portinvartijan lapsen ja koulun veteraaniopettajan Roy Straitleyn. Samalla kun Straitley käy sinnikästä kamppailuaan koulun modernisointia ja kehittämistä vastaan, laatii toinen päähenkilöistä kieroja suunnitelmiaan. Hän on jo lapsena katkeroitunut syvästi koululle, jota hän oli joutunut ihailemaan ja vihaamaan etäältä, ilman että häntä kelpuutettiin sen oppilaaksi.

Nyt jo aikuisiässään portinvartijan lapsi on onnistunut soluttautumaan koulun henkilökuntaan, ja ryhtyykin sitä kautta pistämään armottomasti kapuloita St. Oswaldin rattaisiin: asioita alkaa katoilla, erimielisyyksiä puhjeta ja lopulta suurilta skandaaleiltakaan ei vältytä - niin kuin ei murhaltakaan.

Juonen edetessä alkavat myös motiivit ja tarinan taustat hahmottua tarkemmin, kun portinvartijan lapsi kertoo lukijalle menneisyytensä kurjuudesta ja käännekohdista sekä siitä, mitä traagista St. Oswaldissa oikeastaan tapahtui kolmetoista vuotta sitten.

Olen luultavasti lukenut tähän mennessä Joanne Harrisilta vähän erilaisempaa tuotantoa, kuin millä moni hänen teoksistaan aloittaa. Luettuna löytyvät siis niin Riimut ja Runelight kuin myös Sinisilmä. Harris kuitenkin kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoideni kärkikastiin - en voi olla nauttimatta hänen kirjoitustyylistään ja juonikehittelystään, ja siltä osin myöskään Herrasmiehiä ja huijareita ei tuottanut pettymystä. Taattua Harrisia.

Siitä huolimatta tämän kirjan arvostelu tuottaa kovan palan purtavaksi.. Pidin asetelmasta, hahmoista myös. Luen nimittäin useammin nuortenkirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat lähes poikkeuksetta jotakuinkin omaa ikäluokkaani - oli siis ihan piristävää vaihtelua lukea Roy Straitleysta, 65-vuotiaasta, kaavoihinsa kangistuneesta latinanopettajasta. Kiinnostuneempi olin tosin tietenkin seuraamaan portinvartijan lapsen, tarinan niin sanotun antagonistin, touhuja ja saamaan selville hänen menneisyyttään.

Valitettavasti kävi kuitenkin niin, että onnistuin arvaamaan kirjan suurimman juonikoukun jo alle 50 sivua luettuani, mikä aiheutti samalla salaista ylpeyttä päättelykyvyistäni mutta silti hyvin suurta pettymyksen tunnetta. Toisin sanoen kirjan lukeminen meni enemmän tai vähemmän niissä merkeissä, että ajattelin kokoajan olettamukseni oikeaksi - niin kuin se lopulta sellaiseksi paljastuikin. Siinä mielessä kirja ei juonellisesti tuntunut kovinkaan ravisuttavalta, enkä tiedä millaista se olisi ollut kokea ilman sitä kyseenomaista oivallusta. Varmasti huomattavasti jännittävämpää.

Missään nimessä en halua väittää ratkaisua liian ilmiselväksi tai kirjan juonellista kehittelyä huonoksi, ehkäpä olen vain kiero mieleltäni.. Muutoin juonesta on sanottava, että paikoitellen se oli hivenen tahmaisesti etenevä - ei nyt aivan liioissa määrin, mutta joukossa oli kuitenkin aika paljon koulun byrokratiaa ja uudistuksia vastaan kapinoimista. Portinvartijan lapsen näkökulmasta kerrotut kappaleet onneksi tasoittivat urakkaa, sillä ne toivat aina jonkin pienen uuden koukun kehitteillä olevaan tilanteeseen.

Jopa juonen ennakkoarvauksesta huolimatta kirja osoittautui kuitenkin kiinnostavaksi lukunautinnoksi, eikä sitä malttanut viimeistään loppuvaiheilla laskea kädestään (tai oikeastaan lähes koko kirjan aikana, kun halusin vain saavuttaa äkkiä lopun tietääkseni olenko oikeassa - ja osittain tästä syystä dekkarit eivät sovi minulle kovin hyvin :'D). Pidän yksinkertaisesti Harrisin tyylistä, ja vaikka tähän mennessä häneltä lukemani kirjat ovat olleet lähimpänä omaa kiinnostustani, niin tässä herää kyllä kysymys, että pitäisikö lukaista myös ne kirjat jotka eivät aihepiiriltään aivan nappaa - ihan vain koska Harris.

Arvosana: ****