Joanne Harris - Pieni suklaapuoti

Sydämiä, konvehteja, Venuksen nännejä, tryffeleitä, suklaasimpukoita, sokeroituja orvokkeja. Ne hohtavat tummina kuin vedenalainen aarre, kuin Aladdinin luolan makeat kalleudet...

Vianne Rocher on asettunut tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquentin kylään ja perustanut suloisen suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä.

Käsintehdyt makeiset ja maailmaa nähneen naisen elämänilo saavat monet purkamaan sydäntään mieluummin kaakaokupin ääressä kuin kalseassa kirkossa. Mutta pääsiäisen pakanallinen suklaafestivaali on kylän papille sentään liikaa! Paastoava kirkonmies päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Adlibris.com

Vianne Rocher muuttaa tyttärensä Anoukin kanssa pieneen ranskalaiseen kylään, jonne hän perustaa ikioman suklaapuodin. Suklaan viettelykset ja Viannen persoona aiheuttavat paljon paheksuntaa sulkeutuneessa kyläyhteisössä, mutta joukkoon mahtuu myös niitä, joita tämä elämäniloinen nainen vetää auttamatta puoleensa. Kylän papille Viannen ilmaantuminen puoteineen on kuitenkin aivan liikaa, varsinkin kun naisen kehittelemä suklaafestivaali on muodostumassa uhkaksi lähestyvälle paaston vietolle ja pääsiäiselle..

Pieni suklaapuoti on jo kauan kuulunut lukulistalleni, onhan se kuitenkin Joanne Harrisin The Kirja, se, joka yleensä tiedetään jos ei muita. Se ei tuottanut pettymystä, vaikka eipä minulla suuria ennakko-odotuksia ollutkaan, sillä olen lukenut Harrisilta jo niin paljon muuta hyvää. Pieni suklaapuoti ei saa suosikin asemaa, mutta on silti mielenkiintoinen, mauilla leikittelevä paketti.

Vianne on mielenkiintoinen hahmo, vaikka välillä ehkä liiankin täydellisen nokkela, älykäs, empaattinen... Ulospäin hän tuntuukin henkivän todellista elämäniloa ja onnistuu tartuttamaan sitä myös ympäristöönsä, mutta sisältäpäin hän kuitenkin vaikuttaa sulkeutuneelta. Hän pohtii paljon kuolemaa ja pahoilta asioilta pakenemista - jotkin muistoista eivät jätä häntä rauhaan, eikä hän osaa asettua aloilleen yhteen paikkaan.

Mitä tulee kirkkoherraan, Francis Reynaudiin, jonka näkökulmasta kirjaa joka toisessa luvussa seurataan, en oikein osaa päättää onko hän vain ärsyttävä vai myös kiinnostava hahmo. Ainakin hänen menneisyyteensä kätkeytyy asioita jokimustalaisten, kyläläisten hylkimien kiertolaisten, aiemman vierailun osalta.. Oli kuitenkin hyvä ratkaisu jakaa kerronta hänen ja Viannen välille, jolloin kirjaan tulee jo siltäkin osin tiettyä vastakkainasettelua.

Erityisen monisyistä juonta Pieni suklaapuoti ei tarjoa. Se etenee hidastempoisesti, ei kuitenkaan tylsästi, ja kulkee lyhyehkön ajanjakson kohti pääsiäistä, esitellen lukijalle samalla kylän väkeä ja Viannen menneisyyttä.

Joko taannoin seurasin tähän perustuvaa elokuvaa todella huonosti, tai sitten se oli kovinkin erilainen kuin kirja. Tuntuu siltä, että kirjassa tapahtuneita asioita ei tapahtunut lainkaan elokuvassa ja päinvastoin. Hahmoistakin löysin keskinäisiä eroja, luonteet eivät vastanneet ihan samaa ja taisipa Viannen taustatarinakin olla aivan eri kuin kirjassa. Vai muistanko oikeasti näin pahasti väärin? 

Uskoisin lukevani aikanani myös Karamellikengät ja Persikoiden aikaan, jotka ovat siis jatko-osia Pienelle suklaapuodille, jälkimmäinen vieläpä ihan tuore tapaus.

Arvosana: * * * ½

-------------------

Vielä kesäkuulumisia tähän loppuun: SAIN OPISKELUPAIKAN!! Aloitan syksyllä informaatiotutkimuksen & interaktiivisen median opiskelun Tampereen yliopistossa! Hain myös Oulun yliopistoon informaatiotutkimukseen ja Seinäjoen ammattikorkeakouluun kirjasto- ja tietopalvelualalle, joihin molempiin sain myös hyväksyttävän tuloksen, mutta Tampere oli kuitenkin se ykköskohde ja -toive alusta lähtien. :) Tämän hetkinen fiilis on kovin vaikea pukea sanoiksi.

Joanne Harris - Appelsiinin tuoksu

Kaikki alkoi viattomasti yhdestä varastetusta appelsiinista hedelmäkojun luona Angersin torilla. Vain ystävällinen silmänisku, ja nuori saksalaissotilas lumosi yksinäisen, isättömän yhdeksänvuotiaan. Sinä saksalaismiehityksen kesänä Framboise sisaruksineen pääsi kielletyn hedelmän makuun.

Mutta pienestä vilpistä kasvoi suuria valheita. Ja lopulta murhenäytelmä, joka pakotti Framboisen perheineen pakenemaan kotikylästään Loiren varrelta. Kun Framboise leskeksi jäätyään palaa kotitilalleen ja perustaa pienen ravintolan, sota-ajan synkistä tapahtumista on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta. Mutta kyläläiset eivät ole unohtaneet.

Framboise on kolmilapsisen perheen nuorimmaisin, pikkutyttönä varsinainen villikko. Tarina kertoo rinnakkain Framboisesta lapsena ja vanhempana leskirouvana, kun hän palaa takaisin kotikyläänsä, josta hänen perheensä joutui vuosikymmeniä sitten pakenemaan suuren tragedian takia. Framboise pyrkii viimeiseen asti salaamaan henkilöllisyytensä kylän asukkailta, mutta tungettelevien sukulaisten ja menneisyyden varjojen ilmaantuessa tehtävä ei olekaan aivan niin helppo.

Oivoi, luin tämän loppuun jo pari viikkoa sitten, mutta kesälaiskuus iski ja ehdin lökötellä Kreikassakin viikon siinä välissä, joten muistaneekohan tästä enää mitään. Olen päättänyt vakaasti tutustua Joanne Harrisin kaikkiin kirjoihin, sillä ainakin tähänastisista jokainen on koukuttanut minut täysin mukaansa mahtavan kielensä, juonensa ja hahmojensa ansiosta. Appelsiinin tuoksu oli hyvä lisä kokemuksiin, mutta toisin kuin ilmeisesti monien muiden mielestä, se ei noussut parhaaksi lukemakseni Harrisin kirjaksi.

Idyllinen kuvaus, jolla ranskalaista pikkukylää esitellään, ei yllä Framboisen perheeseen, joka on kaukana täydellisestä. Isän kuoltua perheen äiti toimii yksinhuoltajana kolmelle lapselleen, joista Framboise ei suinkaan yllä hänen suosikikseen. Äiti saa päänsärkykohtauksia ja väittää usein vainoharhaisuuteen asti haistavansa appelsiinien tuoksua. Framboise käyttää toisinaan äitinsä mysteeristä heikkoutta appelsiineille julmastikin hyväkseen, mutta siitäkään huolimatta on vaikeaa tuntea erityistä sympatiaa naista kohtaan. Hän kun huolehtii suuremmalla vimmalla puutarhassa kasvavista puistaan kuin omista lapsistaan.

Harrismaiseen tapaan Appelsiinin tuoksu ei kerro heti kaikkea, vaan hivuttautuu pikku hiljaa kohti loppuaan ja avaa matkalla juonenkäänteitä uudessa valossa. Kirjan kuvailu leikittelee mauilla, tuoksuilla ja väreillä, ja sitä alkaa suorastaan toivoa, että kirjassa mainittuihin resepteihin olisi laitettu myös valmistusohjeet: esimerkiksi omena-aprikoosikakku sai veden herahtamaan kielelle ja jopa minä, joka en yhtään pidä ruoanlaitosta, olisin ollut valmis säntäämään keittiöön valmistamaan tällaisia herkkuja.

Liekö sillä vaikutusta, että olin juuri ennen kirjan lukemista katsellut elokuvan Atonement, mutta kuvittelin nuoren saksalaissotilas Tomasin kokoajan James McAvoyn näköisenä.. ;D Jos tästä tehtäisiin elokuva, haluaisin hänet ehdottomasti rooliin! Tomas oli muutoinkin hahmoista mielenkiintoisin, vaikka jäikin tärkeästä roolistaan huolimatta jopa etäiseksi, salaperäisen houkuttelevaksi. Framboisen lapsenomainen ihastus veitikkamaiseen saksalaiseen onkin aitoa ja ymmärrettävää.

Arvosana: * * * ½

Joanne Harris - Riimut

Uudessa maailmassa Järjestys pitää valtaa. Kaaoksen, taian, unen, vanhojen jumalten ja taruolentojen kerrotaan kadonneen maailmasta vuosisatoja sitten. Mutta Maddy ja hänen ystävänsä Yksisilmä tietävät, että pieni pala taikaa on säilynyt – riimumerkki Maddyn käsivarressa on todiste vanhan taian elinvoimasta.

Kun uuden ja vanhan välille uhkaa syttyä sota, Yksisilmä lähettää Maddyn etsimään Kuiskaajaa, salaperäistä jumalten ajalta peräisin olevaa esinettä. Pystyykö Maddy löytämään omat voimansa ja selvittämään riimumerkin perimmäisen tarkoituksen? Onko riimujen taikuus tarpeeksi vahvaa nousemaan Järjestystä vastaan?

 

Risingshadow.fi
 

Vanhat jumalat ja uskomukset ovat kuolleet, kadonneet maailmasta - niiden tilalla on Järjestys, joka hallitsee horjumattomalla otteellaan ja opettaa ihmisille, että esimerkiksi uneksiminen on pahasta. Kaikki pienimmätkin jäänteet entisestä taikuudesta pyritään hävittämään, ja juuri siksi Maddy Smith, sepän tytär, on jäänyt kylässään hylkiöksi: hänen käsivarttaan koristaa nimittäin riimumerkki. "Paholaisen merkki", kuten kyläläiset sanoisivat.

 

Maddyn ainut ystävä on vaeltaja, joka nimittää itseään Yksisilmäksi. Hän tuntee menneiden aikojen kertomuksista enemmän kuin kukaan, ja osaa myös opettaa Maddya hallitsemaan riimumerkin mukanaan tuomia voimia. Ja kun entisen ja menneen välille sitten uhkaa puhjeta sota, juuri Yksisilmä lähettää Maddyn vaaralliselle etsintäretkelle hakemaan muinaista esinettä, joka voi ratkaista lopputuloksen suunnan.

 

Miten siis käy, kun riimujen voima asettuu vastustamaan Järjestystä? Entäpä kun paljastuu, että entiset jumalat ovatkin kaikkea muuta kuin kuolleita..? Riimut on fantasiaseikkailu, joka pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Joanne Harris on onnistunut tuomaan muinaiset skandinaviset mytologiat takaisin henkiin, omalla kutkuttavalla tavallaan. Tämä kirja jokaisen mytologiannälkäisen on luettava.

 

Tämä oli toinen kerta, kun luin Riimut - edellisestä kerrasta on muutamia vuosia. Silloin luin suomenkielisen käännöksen, nyt omasta hyllystäni alkuperäisen englanninkielisen version. Muutamat muistikuvani juonesta olivat hataria, ja huomasinkin että mitä lähemmäs loppua mentiin, sitä vähemmän tuntui siltä, että olisin koskaan lukenutkaan tätä - niin paljon jännitin ja odotin mitä seuraavaksi tapahtuu! Se on harvinainen kokemus jo kertaalleen luettujen kirjojen kanssa, mutta ehdottomasti plussaa.

 

Mitä voin sanoa, ettei tästä tulisi tolkutonta fanihihkuntaa? Minulla kun ei ole yksinkertaisesti mitään kielteistä sanottavaa. Harris on käyttänyt uskomattomalla tavalla perinteisiä, tuttuja skandinavisia mytologioita, mutta lisäillyt niihin pieniä ripauksia omaa taikuuttaan. Myös sellainen lukija, jolle nämä tarinat eivät ennestään ole tuttuja, pääsee kärryille - sanoisin silti, että skandinavisten mytologioiden tunteminen ennakkoon antaa kirjalle lisämaustetta ja auttaa hahmottamaan asioita paremmin.

 

Hahmot ovat moniulotteisia ja kiinnostavia. Maddy on sinnikäs sankaritar, jonka matkaa kylänsä hylkiöstä kohti oman paikkansa ja kohtalonsa löytämistä on ilo seurata. Jumalien luonteet ja ominaispiirteet ovat uskollisia alkuperäisille mytologioille, mutta silti persoonallisia ja omanlaisiaan juuri tälle tarinalle. Lokia ei vain voi olla rakastamatta - ja hei, miten niin minulla on jokin addiktio pahoihin poikiin? Väittäisin, että hän on lempihahmoni kirjoista kautta aikain. Tunnen eläväni hahmojen mukana, kiristeleväni hampaitani kun jotain pahaa tapahtuu, ja hihkuvani mukana kun jotain mieluista saavutetaan. Seikkailu on vertaansa vailla, täynnä täpäriä tilanteita, uhrauksia, taianomaisia olentoja - ja mahtuuhan sinne myös se tyypillinen ennustus, joka on määräävä maailmojen kohtalon.

 

Riimuille on olemassa jatko-osa, Runelight. Sitä ei kuitenkaan ole valitettavasti suomennettu - Otava on tosin vastannut kyselyihin, että vielä ei käännöstä tiedossa ole, mutta harkinnassa kyllä. Toivossa on siis hyvä elää. Sen sijaan Harrisin itsensä suunnalta kuuluu ilouutisia Riimut-sarjan faneille: hän on parasta aikaa kirjoittamassa ns. oheisteosta, joka kertoo skandinavisten mytologioiden tarinat uudelleen - itsensä kaaoksen ja keppostelun iki-ihanan jumalan Lokin näkökulmasta! Tätä ei voi missata sitten kun se julkaistaan!

 

Arvosana: *****

Joanne Harris - Herrasmiehiä ja huijareita

"Perinteisen ja kunniakkaan St. Oswaldin poikakoulun ilmapiiri on muuttunut. Henkilökunnan vanhin, oppilaiden Quasimodoksi kutsuma latinanopettaja Roy Straitley, käy omaa yksinäistä taisteluaan uuden ajan vaatimuksia, tietokoneita ja organisaatiouudistuksia, vastaan. Epämieluisien muutoksien ja henkilökunnan pienten kahnausten keskellä on kuitenkin tekeillä myös jotain paljon vakavampaa.

Eräs henkilökunnan jäsenistä ei ole voinut unohtaa, mitä St. Oswaldissa tapahtui kolmetoista vuotta aikaisemmin. Hän on ujuttautunut kouluun kaivaakseen luurangot kaapista ja haluaa pahaa niin Straitleylle kuin koko koululle. Kostonhuumassaan hän ei kaihda mitään, ei edes murhaa."

Herrasmiehiä ja huijareita on kutkuttava dekkari, joka sijoittuu St. Oswaldin poikakouluun. Tarina on kerrottu kahden henkilön näkökulmasta: koulun entisen portinvartijan lapsen ja koulun veteraaniopettajan Roy Straitleyn. Samalla kun Straitley käy sinnikästä kamppailuaan koulun modernisointia ja kehittämistä vastaan, laatii toinen päähenkilöistä kieroja suunnitelmiaan. Hän on jo lapsena katkeroitunut syvästi koululle, jota hän oli joutunut ihailemaan ja vihaamaan etäältä, ilman että häntä kelpuutettiin sen oppilaaksi.

Nyt jo aikuisiässään portinvartijan lapsi on onnistunut soluttautumaan koulun henkilökuntaan, ja ryhtyykin sitä kautta pistämään armottomasti kapuloita St. Oswaldin rattaisiin: asioita alkaa katoilla, erimielisyyksiä puhjeta ja lopulta suurilta skandaaleiltakaan ei vältytä - niin kuin ei murhaltakaan.

Juonen edetessä alkavat myös motiivit ja tarinan taustat hahmottua tarkemmin, kun portinvartijan lapsi kertoo lukijalle menneisyytensä kurjuudesta ja käännekohdista sekä siitä, mitä traagista St. Oswaldissa oikeastaan tapahtui kolmetoista vuotta sitten.

Olen luultavasti lukenut tähän mennessä Joanne Harrisilta vähän erilaisempaa tuotantoa, kuin millä moni hänen teoksistaan aloittaa. Luettuna löytyvät siis niin Riimut ja Runelight kuin myös Sinisilmä. Harris kuitenkin kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoideni kärkikastiin - en voi olla nauttimatta hänen kirjoitustyylistään ja juonikehittelystään, ja siltä osin myöskään Herrasmiehiä ja huijareita ei tuottanut pettymystä. Taattua Harrisia.

Siitä huolimatta tämän kirjan arvostelu tuottaa kovan palan purtavaksi.. Pidin asetelmasta, hahmoista myös. Luen nimittäin useammin nuortenkirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat lähes poikkeuksetta jotakuinkin omaa ikäluokkaani - oli siis ihan piristävää vaihtelua lukea Roy Straitleysta, 65-vuotiaasta, kaavoihinsa kangistuneesta latinanopettajasta. Kiinnostuneempi olin tosin tietenkin seuraamaan portinvartijan lapsen, tarinan niin sanotun antagonistin, touhuja ja saamaan selville hänen menneisyyttään.

Valitettavasti kävi kuitenkin niin, että onnistuin arvaamaan kirjan suurimman juonikoukun jo alle 50 sivua luettuani, mikä aiheutti samalla salaista ylpeyttä päättelykyvyistäni mutta silti hyvin suurta pettymyksen tunnetta. Toisin sanoen kirjan lukeminen meni enemmän tai vähemmän niissä merkeissä, että ajattelin kokoajan olettamukseni oikeaksi - niin kuin se lopulta sellaiseksi paljastuikin. Siinä mielessä kirja ei juonellisesti tuntunut kovinkaan ravisuttavalta, enkä tiedä millaista se olisi ollut kokea ilman sitä kyseenomaista oivallusta. Varmasti huomattavasti jännittävämpää.

Missään nimessä en halua väittää ratkaisua liian ilmiselväksi tai kirjan juonellista kehittelyä huonoksi, ehkäpä olen vain kiero mieleltäni.. Muutoin juonesta on sanottava, että paikoitellen se oli hivenen tahmaisesti etenevä - ei nyt aivan liioissa määrin, mutta joukossa oli kuitenkin aika paljon koulun byrokratiaa ja uudistuksia vastaan kapinoimista. Portinvartijan lapsen näkökulmasta kerrotut kappaleet onneksi tasoittivat urakkaa, sillä ne toivat aina jonkin pienen uuden koukun kehitteillä olevaan tilanteeseen.

Jopa juonen ennakkoarvauksesta huolimatta kirja osoittautui kuitenkin kiinnostavaksi lukunautinnoksi, eikä sitä malttanut viimeistään loppuvaiheilla laskea kädestään (tai oikeastaan lähes koko kirjan aikana, kun halusin vain saavuttaa äkkiä lopun tietääkseni olenko oikeassa - ja osittain tästä syystä dekkarit eivät sovi minulle kovin hyvin :'D). Pidän yksinkertaisesti Harrisin tyylistä, ja vaikka tähän mennessä häneltä lukemani kirjat ovat olleet lähimpänä omaa kiinnostustani, niin tässä herää kyllä kysymys, että pitäisikö lukaista myös ne kirjat jotka eivät aihepiiriltään aivan nappaa - ihan vain koska Harris.

Arvosana: ****