sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Vladimir Nabokov - Lolita

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo.Lii. Ta.

Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita.

Gummerus
Lolita oli viimeinen niistä kirjoista, jotka vaadittiin kirjallisuuden kurssin suoritusta varten. Itseasiassa minulle tuli kyseisten kirjojen kanssa pienoinen hoppu, enkä siis ehtinyt lukea Lolitaa kokonaan ennen tenttipäivää - päätin siitä huolimatta kahlata sen näin jälkikäteen loppuun asti, sillä se oli aiheeltaan hyvin radikaalisti erilainen verrattuna muihin valitsemiini kirjoihin. 

Lolitan tarinan kertoo salanimellä Humbert Humbert esiintyvä keski-ikäinen mieshenkilö, joka tuntee seksuaalista vetoa alaikäisiin tyttölapsiin, joita kutsuu "nymfeteiksi". Hän iskee silmänsä 12-vuotiaaseen Dolores Hazeen, jonka läheisyyteen Humbert epätoivoisesti kaipaa - jopa niin paljon, että avioituu lopulta tytön äidin kanssa. Pian Doloresin äiti kuitenkin kuolee, mikä ajaa Humbertin loputtomalle, öisien motellien ja päivittäisten nähtävyyksien täyttämälle pakomatkalle Dolores mukanaan.

Arkaluontoisesta aiheestaan johtuen Lolita on herättänyt paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Vaikka lasten hyväksikäyttö onkin aiheena inhottava, niin Lolita ei itsessään ollut mielestäni erityisen vastenmielistä luettavaa. Kirja ei varsinaisesti mässäile mielikuvilla tai ole liian suorasukainen, vaikka se onkin katsaus mieleltään sairaan ihmisen ajatuksiin. 

Nabokov rakastaa selvästi päättymättömältä tuntuvaa kuvailua. Siinä on oikeastaan suurin syy, miksi en nauttinut Lolitan lukemisesta kirjan alkupuolta pidempään. Alun tapahtumaketjun tuoma mielenkiinto katkesi loputtoman pakomatkan, Lo'n jatkuvan ulkonäön ja jokaisen tämän pienen oikun kuvailemiseen. On myönnettävä, että toisinaan selasin hajamielisesti sivuja eteenpäin odottaen jotakin tapahtuvaksi. Uskonkin, että kirja olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen, mikäli se olisi ollut ytimekkäämpi ja kuvailua olisi ollut puolet vähemmän.

Hämmentävintä oli kenties se, miten lukiessa oli aina välillä pysähdyttävä muistuttelemaan itselleen kertojan mielenlaadusta ja epäluotettavuudesta. Humbert kun on ovela kertoja: hän osoittaa nöyryyttä, jopa jonkinasteista syyllisyyttä, kuvaillessaan tapahtumien kulkua ja omia motiivejaan. Hän myös yrittää vierittää syyt Lolitan niskoille, niin että tyttö viettelikin hänet, eikä toisin päin. Kun lukija ei sen lisäksi koskaan pääse muiden hahmojen kuin Humbertin mielen sisälle, on vaikeaa olla varma miten kaikki on todellisuudessa tapahtunut tai miltä tapahtumien kulku vaikuttaisi kaikkitietävän kertojan kautta. 

Oli todellisuus sitten mitä tahansa, jopa Humbertin oma kerronta paljastaa karusti hänen oman osuutensa: kuinka hän houkuttelee nuoren Doloresin verkkoonsa kuin hämähäkki, kuinka hän itsekin puhuu miten hänen saalistavan verkkonsa säikeet "on levitetty yli talon" ja kuvaa niin kutsuttuja nymfettejään ikään kuin perhosina. Hän on armoton saalistaja, ansojen asettaja, joka jollain tasolla myös tietänee tuhonneensa nuoren lapsen elämän peruuttamattomasti. 

Lopullinen tuomioni onkin, että vaikka Lolita pisti ajattelemaan, se ei vaikuttanut yhtä suuresti kuin olin kenties odottanut tai jopa toivonut, vaan kaatui omaan korukielisyyteensä. 

Arvosana: * * *

Aloitan tällä teoksella myös kesän kirjabingo -haasteen, josta päätin rastittaa lokeron "klassikko". :)