maanantai 29. lokakuuta 2012

Neil Gaiman - Neverwhere, maanalainen Lontoo

"Lontoon katujen alta löytyy maailma jonkalaista monet eivät pystyisi kuvittelemaan edes unissaan. Siellä on kaupunki täynnä hirviöitä ja pyhimyksiä, murhaajia ja enkeleitä, puhuvia rottia, ritareita haarniskoissaan ja kalpeita mustaan samettiin pukeutuneita tyttöjä. Tässä Lontoossa asuvat ne, jotka ovat pudonneet tavallisen maailman raoista pohjalle asti.

Richard Mayhew on menestyvä nuori mies, joka joutuu vastoin tahtoaan tutustumaan tähän toiseen Lontooseen. Nuoren tytön pelastaminen kadulta koituu Richardille kohtalokkaaksi: teko riuhtaisee hänet pois turvallisesta ja ennaltamäärätystä elämästä maailmaan, joka on samalla oudon tuttu ja äärimmäisen kummallinen.

Tyttö on nimeltään Door, ja hän pakenee verenhimoisia murhaajia. Hänen kanssaan Richard joutuu keskelle mieletöntä seikkailua Alapuolisen Lontoon hylättyihin metrotunneleihin ja katakombeihin, joita asuttavat toinen toistaan merkillisemmät henkilöt. Door haluaa jatkaa isänsä työtä ja avata oven Ylä- ja Alapuolisen Lontoon välille, mutta hänen mahtava vastustajansa on eri mieltä..."



Tämä oli itseasiassa toinen kerta, kun luin Neil Gaimanin Neverwheren, joskin edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää kolmisen vuotta. Pidin kirjasta silloin kovastikin, ja siksi nyt hieman pelkäsin, että mitä jos se ei enää iske tai jos muistan edelliseltä lukukerralta vielä liikaa. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä huomasin juonen jääneen mieleeni vain ympäripyöreästi - ja että sain kirjasta oikeastaan irti vielä enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Neverwheren tapahtumat sijoittuvat siis Lontooseen, jonka katujen alla on kokonaan toinen maailma, täynnä hirviöitä, ihmisiä eri aikakausilta, puhuvia rottia, murhaajia ja toinen toistaan oudompaa väkeä. Tavalliset lontoolaiset eivät kiinnitä heihin juuri huomiota tai jos kiinnittävän, he unohtavat heidät lähes silmänräpäyksessä.

Maanpäällisessä Lontoossa elävä Richard Mayhew, menestyvä mutta hivenen selkärangaton nuori mies, menettää yllättäen niin työnsä, tyttöystävänsä kuin normaalin elämänsä, kun hän tulee pelastaneeksi kadulta löytämänsä haavoittuneen tytön. Tyttö on joutunut sukujuuriensa vuoksi kahden verenhimoisen palkkamurhaajan jahtaamaksi, ja pian myös Richard on tempaistu mukaan Lontoon alapuoliseen, outoon maailmaan.

Neverwhere ei jättänyt osaltani minkäänlaista sijaa moitteille. Rakastan sen esittelemää Lontoota, niin maanpäällistä kuin maanalaista, ja kun itsekin piipahdin kesällä Lontoossa, oli kirjan tapahtumapaikkojakin helpompi hahmottaa ja se taas toi osaltaan oman lisämausteen lukemiseen.

Hahmot ovat toimivia, Richard on melkoisen tavallinen tallaaja, mutta tarpeen tullen hänestä löytyy myös sankariainesta. Itse pidin hahmoa omalla tavallaan sympaattisena ja hyvällä tavalla huvittavanakin. Muista hahmoista taas on mainittava salamurhaajat herra Croup ja herra Vandemar, joissa on jotakin ällöttävällä tavalla kiehtovaa. Heidän karmiva huumorintajunsa ja muodollinen, tyyni puhetapansa saa samalla vihaamaan heitä koko sydämensä kyllyydestä ja samalla seuraamaan jatkuvan yllätyksen vallassa heidän seuraavia liikkeitään.

Pidän kovasti Gaimanin kirjoitustavasta, se on hyvin kevyttä ja humoristista, mutta samalla myös varsin vakavastiotettavaa. Siihen verraten myös suomennos on mielestäni onnistunut välittämään kirjailijan tyylin hyvin eteenpäin.

Kirjan päätyttyä minulle tuli harvinaisen haikea tunne. Olisin mielelläni jatkanut Richardin ja kumppanien seikkailun seuraamista - olin yksinkertaisesti uppoutunut tarinaan täysin, niin että viimeisten rivien jälkeen täytyi lähes huokaista pettymyksestä, kun jouduin päästämään irti "matkakumppaneistani".

Mitä tarinaan tulee, on Neverwhere ehdottomasti mielenkiintoisinta mitä olen Gaimanilta lukenut. Hautausmaan poika ja Unohdetut jumalat jäävät kyllä kakkosiksi, vaikka ihan luettavia ja viihdyttäviä nekin ovat. Neverwherestä innostuneena päätin varata kirjastosta myös kirjaan pohjautuvan sarjakuvan. Sen lisäksi olen nähnyt pätkiä BBCn televisiosarjasta, jota varten Gaiman itseasiassa alunperin käsikirjoitti Neverwheren, mutta se ei oikein iskenyt. Sarja on jo vanhahko ja iän kuluttama, hieman kömpelökin. Kirja sen sijaan saa ehdottomasti täydet pisteet.

Arvosana: *****

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Villy Sorensen - Ragnarök, jumalten tuho

"Olipa kerran maailma, jota hallitsivat aasat eli jumalat. Aasat asuivat Aasamaassa, ja he pelkäsivät Ulkomaan jättiläisten hyökkäystä. Ylijumala Odin keräsi sen varalle Valhallaan taistelussa kuolleita sotureita, joita valkyyriat iltaisin kestitsivät. Kääpiösepät takoivat jumalille voittamattomia aseita: Torin vasara palasi aina heittäjänsä käteen, Odinin keihästä oli mahdoton pysäyttää, Frein miekka heilutti itse itseään. Sitten oikeudenjumala Balder näki hirvittävää unta maailmanlopusta, ja hänen kauhukseen uni alkoi vähitellen toteutua..."


Villy Sorensenin teos Ragnarök, jumalten tuho kertoo Eddan jumalkertomukset uudelleen, jokseenkin modernimmassa ja kansankielisemmässä muodossa - alunperinhän ne ovat runomuodossa. Kirjassa esiintyvät tarinat ovat varmaan jokaiselle edes pätkittäisesti tuttuja, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Mukaan on sisällytetty siis seuraavat luvut / tarinat:

- Jumalat ja jättiläiset, joka esittelee yleisesti jumalat ja jättiläiset.
- Sodanjumalat ja rakkaudenjumalat, loogisesti esittelee tarkemmin näiden kahden osa-alueen jumaluudet.
- Idunin omenat, jossa Loki johdattelee nuoruudenomenia kasvattavan Idunin pois Aasamaasta, ja linnun muodon ottanut jättiläinen kaappaa tämän.
- Susi ja käärme, jossa esitellään viikinkimytologioiden kaksi varsin tunnettua petoa: susi Fenrisin ja käärme Jörmundgangin.
- Jättiläismuuri, jossa ihmismuotoinen jättiläinen yrittää laatia jumalten kanssa vaihtokaupan muurin rakentamisesta Freijan kättä vastaan.
- Balderin uni, joka kertoo Balderin jumalten tuhosta, Ragnarökistä, näkemistä enneunista.
- Suden kahlitseminen, jossa Fenris kahlitaan rikkumattomiin kahleisiin ja jossa Tyr menettää sen vuoksi toisen kätensä.
- Frein rakkaus, jossa Frei kapuaa Odinin paikalle ja näkee sieltä kauniin jättiläisnaisen, johon rakastuu.
- Torin matka ulkomaailmaan, jossa Tor päättää lähteä kostamaan jättiläisten metkut.
- Torin kalastusretki, jossa Tor yrittää pyydystää maailmankäärme Jörmundgangin.
- Mjölner vai Freija, jossa Tor ja Loki matkaavat jättien maahan valeasussa saadakseen takaisin Torin vasaran Mjölnerin.
- Loki saattaa Balderin kiusaukseen, jossa Loki pyrkii nostamaan Balderin Odinin paikalle ja rauhantuojaksi.
- Balderin kuolema, jossa Balder saa surmansa sokean jumalan ampumasta mistelinoksaisesta nuolesta.
- Aasojen kosto, jossa jumalat kostavat Lokille Balderin kuoleman ja sitovat tämän myrkkykäärmeen alle kallioon.
- Jättiläisten kosto, jossa jättiläiset vyöryvät Aasamaahan ja jossa Ragnarök koittaa.

Vaikka Ragnarök oli oikeastaan enemmän hmm.. oppikirjamaisesti kirjoitettu, ei niinkään kaunokirjallisesti, oli se siitä huolimatta mielenkiintoista lukemista. Jopa minä, joka uskoin tuntevani melko hyvin nämä perustarinat, huomasin useita seikkoja joita en entuudestaan ollutkaan tiennyt. Jokaisen tarinan rakenne oli kyllä tuttu, mutta yksityiskohdat eivät tätä ennen niinkään selvillä. Oli myös mielenkiintoista verrata muutamia eroavaisuuksia tämän ja aiemmin kuulemani välillä.

Ragnarök on ehkä liian tylsä sekä niille, joita mytologiat eivät kiinnosta tippaakaan ja niille, jotka ovat jo hyvin tuttuja mytologioiden perustarinoiden kanssa. Parhaiten se siis sopii ehkä niille, jotka ovat kiinnostuneita, mutta eivät vielä aivan selvillä kaikista tapahtumista - sekä ns. neutraaleille tapauksille, jotka haluavat vain sivistää itseään.

Tätäkään en olisi löytänyt ilman lukudiplomia, hurraa siis sille! En tiedä, onko antamani arvosana aaavistuksen liian yläkanttiin, mutta koska olen ehdottoman hurmaantunut etenkin kreikkalaiseen ja skandinaaviseen mytologiaan, oli tämä ehdoton must kun sen listalta löysin - ja kannattihan se. :)

Arvosana: ****

tiistai 23. lokakuuta 2012

Alexis Kouros - Gondwanan lapset

"Maapallon kääntäessä 2. triljoonannen kerran kylkeään auringolle, Eteläisen jäämeren yksinäisellä saarella syntyy pieni olento täynnä kysymyksiä: Kuka minä olen? Mistä olen tullut?

Etsiessään omaa tietään saarella, joka on osa muinaista alkumannerta, Gondwanaa, olento tapaa sammakoita, muurahaisia, variksia, hämähäkkejä, pingviinejä, lepakoita ja häkkilinnun. Jokaisella niistä on omalaatuinen filosofiansa ja tapansa elää, mutta mikään niistä ei tyydytä kyselijää. Lopulta se löytää ratkaisun kysymyksiinsä. Gondwana kertoo sen sille."

 
Gondwanan lapset on filosofinen nuortenkirja, joka kertoo pienen linnunpoikasen syntymän Eteläisen jäämeren saarella. Poikanen on alusta saakka täynnä kysymyksiä: Kuka minä olen? Mikä minä olen? Miksi olen täällä? Sen emo ja sisarukset ovat lentäneet matkoihinsa, ja ennen pitkään lentokyvytön poikanen alkaa ymmärtää, ettei se ole samanlainen kuin muut sen perheessä.
 
Poikanen vaeltaa saarella, jossa se tapaa useita erilaisia eläimiä, joiden kanssa se keskustelee elämästä ja sen tarkoituksesta. Pian se kohtaa myös tutkijan, ihmisen, jolla saattaa olla tarjota pienelle linnulle vastauksia. Lopulliset vastaukset sen on kuitenkin oivallettava itse.
 
Gondwanan lapset oli osa kirjadiplomiani, enkä varmastikaan olisi tullut valinneeksi sitä hyllystä muussa tilanteessa. Nyt olen kuitenkin onnellinen, että niin kävi. Kirja on lyhyt ja pohtiva, silti juuri sopivissa määrin filosofinen.
 
Oli suloista, mutta jollain tavoin haikeaakin seurata pienen linnunpoikasen mielenmaisemia - läpi kirjan se etsii tarkoitustaan maailmassa, odottaa luottavaisin mielin emonsa paluuta ja kokee syvää katkeruutta lentokyvyttömyydestään. Miksi juuri hän on saanut ylleen tällaisen kirouksen, kun hänen sisaruksensa saavat liitää vapaina taivaalla?
 
Kirja herättää ajatuksia. Se sisältää kohtia, mietteitä, joihin vain pysähtyy hetkeksi ja ryhtyy itsekin pohtimaan sitä, miten kohdalleen ne osuvat. Elämä ei ole aina reilua, eikä kaikkeen voi vaikuttaa. Silti jokaisen on mahdollista löytää paikkansa, olla tyytyväinen siihen mitä on tai tavoitella ja lopulta saavuttaakin parempaa.
 
Tässä esimerkkilainaus kirjan alkupuolelta, kohdasta, joka erityisesti jäi mieleeni:
 
"- Minäkin haluaisin tietää, miksi se jatkuvasti hyppää mutaan, äitisammakko jatkoi. - Olen useasti sanonut, ettei siinä ole järkeä. Kaikki alkoi siitä, kun se kerran vahingossa hyppäsi mutalammikkoon ja oli hukkua. Kun se teki saman tempun toisen kerran, en enää tiennyt, mitä sanoa. Ei samaa virhettä sovi tehdä kahdesti.

- Tiedän, pikku sammakko vastasi. - Ehkä se on erehdys, mutta se on minun. Minun ikioma erehdykseni. Kaikki riippuu siitä, miten asian ottaa. Jos toistat tahallasi ja vapaasta tahdostasi jotakin erehdystä, sitä sanotaan valinnaksi tai harrastukseksi tai jopa elämäntavaksi. Jos muutkin alkavat tehdä niin, sitä voidaan kutsua perinteeksi. Siitä voi tulla jopa uskontoa."

Hyvin suloinen kirja, ei liian raskas niin kielellisesti kuin pituudeltaankaan. Oikeastaan tuli lähes tunne, että olisin voinut lukea tätä lisää, ruokkia mieltäni kirjan syvällisillä oivalluksilla. Tulipahan luettua jotain erilaista - kannattaa ehdottomasti hankkia tämä käsiinsä.

Arvosana: ****


maanantai 22. lokakuuta 2012

Sophie Jordan - Liekki

"Yhtäkkiä pakoajatukseni tyssäävät. Kaivattu värinä alkaa rintakehästäni, leviää sisuksiini. Ihoni herää eloon. Pääni kääntyy, katseeni pyyhkii luokkaa, pysähtyy Williin. Kaikki hänessä on kirkkaampaa kuin muistin.

Yhtäkkiä päivät joina en nähnyt häntä tuntuvat ikuisuudelta. Olen odottanut liian kauan sitä, että keuhkoissani alkaisi kiristää, sydämeni hakkaisi ja painautuisi rintakehää vasten. Olen odottanut liian kauan sitä, että lohikäärme sisälläni herää.

Jacinda on aina tiennyt olevansa erilainen, jopa kaltaistensa seurassa. Drakit, lohikäärmeistä polveutuvat ihmiset, asuvat eristyksissä muusta maailmasta suojellakseen salaisuuttaan ja sukuaan. Erikoistaitojensa ansiosta Jacinda on sekä lauman että sen tulevan hallitsijan silmäterä, mutta hän kapinoi ennalta määrättyä tulevaisuuttaan vastaan.

Rikottuaan lauman sääntöjä Jacinda joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan pikkukaupunkiin lohduttoman aavikon keskelle äitinsä ja sisarensa kanssa. Uusi alku ihmisten parissa ja tavalliseen elämään sopeutuminen ei ole helppoa Jacindalle, joka tuntee lohikäärmeen kuihtuvan pois. Ainoastaan komean ja etäisen Willin läsnäolo saa liekin hänen sisällään roihahtamaan. Jacinda kuitenkin tietää, että Will on lohikäärmeenmetsästäjien sukua, drakien vihollisten poika.

Jacindan on valittava muiden odotusten ja oman tahtonsa välillä. Pystyykö hän elämään tavallista teinitytön elämää ja tukahduttamaan lohikäärmeen sisällään? Voiko hän palata hänelle ennalta suunniteltuun elämään lauman luona vai riskeerata lajinsa suurimman salaisuuden paljastumisen pysyttelemällä metsästäjän lähellä?"



Jacinda on draki, lohikäärmeistä polveutuva ihminen, joka kykenee ylläpitämään ihmishahmoa mutta pelon tai muun tunnekuohun takia palautuu oikeaan olomuotoon siipineen ja suomuineen. Drakit elävät eristyksissä ja piilossa suojellakseen vähenevää lajiaan ihmismaailmalta ja metsästäjiltä, jotka ovat jo kauan jahdanneet drakeja. Jopa omiensa joukossa Jacinda on kuitenkin poikkeava, sillä hänellä on tulensyöksennän kyky - juuri tästä syystä häntä on kaavailtu lauman johtajan pojan, Cassianin, tulevaksi puolisoksi.

Drakien kuuluu pysytellä piilossa, mutta erään kerran Jacinda rikkoo käskyä ystävänsä kanssa, ja saa kaikeksi kauhuksi peräänsä joukon metsästäjiä. Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin pelastuu, kun metsästäjien mukana tullut nuorukainen säästääkin hänen henkensä. Jacindan lauma on kuitenkin käärmeissään sääntörikkomuksesta, minkä seurauksena Jacindan äiti ottaa kaksi tytärtään ja karkaa yön pimeydessä uusille asuinseuduille suojellakseen erityisesti Jacindaa. Pikkukaupunki aavikon keskellä ei ole Jacindalle mieleen, erityisesti kun se on valittu tukahduttamaan draki kuoliaaksi hänen sisältään.

Varsin pian Jacinda tapaa kuitenkin pojan, Willin, jonka tunnistaa metsästysseurueen mukana olleeksi, hänet pelastaneeksi nuorukaiseksi. Will herättää läsnäolollaan Jacindan sisäisen drakin, estää sitä kuihtumasta - mutta samalla Will on kuitenkin metsästäjien sukua ja siten tarkoitettu Jacindan veriviholliseksi.

Voi kyllä, kyllä! Vihdoin vaihtelua siihen perinteiseen asetelmaan, jossa (useimmiten) tuikitavallinen tyttö tapaa salaperäisen, yliluonnollisen pojan - tässä tapauksessa tyttö itse kun on hyvinkin poikkeuksellinen. Kaiken lisäksi syrjään on heivattu esimerkiksi niin vampyyrit kuin ihmissudetkin, ja pääosan saavatkin lohikäärmeet.

Jacinda on persoonallinen päähenkilö, voimakastahtoinen nuori nainen. Vaikkakin välillä Jacindan päätöksenteko on melkoista juupas-eipäs -kamppailua, on valinnanvaikeutta helppo toisaalta myös ymmärtää. Hän välittää äidistään ja sisarestaan siitä huolimatta, että heistä kumpikaan ei haluaisi Jacindan olevan mitä hän on - he kumpikin tahtoisivat tukahduttaa tytön sisäisen drakin, jotta perheen elämä muuttuisi tavalliseksi. Jacinda ei ole valmis luopumaan osasta itseään heidän takiaan, mutta kokee siitä silti huonoa omaatuntoa ja tuntee olevansa itsekäs.

Kirja oli yllättävän lyhykäinen, alle 300 sivua, mutta mielestäni siinä ehti sattua ja tapahtua aivan kylliksi - väkisin on turha lähteä kirjaa venyttämään, kun kaikki tarpeellinen kuitenkin saadaan kerrottua. Tuntui, että tarina katkaistiin lopussa hivenen ärsyttävän koukuttavaan paikkaan, mutta samalla se sai kuitenkin haluamaan lukea lisää, joten ilmeisesti loppu hoiti tehtävänsä.

Kovin monissa kirjoissa on nykyisin kerronnassa käytössä preesens, niin myös Liekissä. Minua se ei mitenkään haitannut, ja oikeastaan se sopi oikein hyvin tähän. Liekki oli nyt vihdoin se piristys kaikkien yliluonnollisten romanssien keskellä - se, joka eroaa tarpeeksi muista positiivisella tavalla. Suosittelen ehdottomasti! Tietääkö kukaan, milloin sarjan kakkososa Vanish ilmestyy suomennoksena?

Arvosana: ****

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Ally Condie - Rajalla

"Edessäni aukeaa kanjonien, kuilujen, viiltojen ja rotkojen maa. Varjojen ja värisävyjen, nousujen ja laskujen maa. Sinisen ja punaisen ja vähän vihreänkin maa.

Cassia järjestää itsensä työleirille ulkoprovinsseihin, mistä hän uskoo löytävänsä Kyn. Autiossa rajaseudun kylässä hän saa kuulla, että Ky on paennut Louhikkoon, jossa saattaa edelleen asua Yhteiskunnan ulkopuolella eläviä maanviljelijöitä eli viallisia, kuten Yhteiskunta heidät luokittelee.


Myös Cassia karkaa leiriltä ja lähtee Kyn perään. Hän saa mukaansa voimakastahtoisen Indien, jolla on omat syynsä paeta Yhteiskunnasta. He ovat kuulleet tarinoita kapinallisista, jotka uhmaavat Yhteiskunnan valtaa.


Vaarallisen ja raskaan vaelluksen varrella Cassia joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mihin uskoo ja mistä välittää. Myös Kyn on pohdiskeltava, kuinka paljon valtaa hän antaa menneisyytensä kokemuksille ja mitä on rakkautensa vuoksi valmis tekemään.
"


Rajalla on jatkoa Tarkoitettu-kirjalle ja siten samannimisen trilogian toinen osa. Cassia on päättänyt löytää Kyn ja hankkiutunut sen takia työleirille rajaseutujen ulkoprovinsseihin. Vain vähän ennen Cassian saapumista Ky on kuitenkin jo lähtenyt pakomatkalle muutaman muun työleiriläisen kanssa ja suunnannut Louhikkoon, ajatuksenaan löytää kenties yhä jäljellä olevia viljelijöitä, jotka ennen auttoivat myös Kyn isää.
 
Cassia lähtee Kyn perään Indien kanssa, ja ennen pitkään kaksikko onnistuukin kuromaan Kyn ja kumppaneiden etumatkan umpeen. Tie Louhikossa ja sieltä pois on kuitenkin uhkia täynnä, eikä menetyksiltäkään vältytä kun joukkio lähtee etsimään huhuttua kansannousua. Pikku hiljaa alkaa paljastua myös kaikenlaisia seikkoja Yhteiskunnasta sekä Kyn menneisyydestä.
 
Rajalla oli mielenkiintoisempi teos kuin Tarkoitettu. Mielestäni ensimmäinen kirja jäi jollakin tavalla köykäisemmäksi ja vähäsanaisemmaksi kuin toinen - siinä missä Tarkoitettu painotti enemmän Cassian ja Kyn rakastumisen huumaa ja pieniä askeleita Yhteiskunnan sääntöjen rikkomisessa, oli Rajalla jo päässyt eroon alun kankeudesta ja muodostui huomattavasti tapahtumarikkaammaksi. 
 
Vielä jäi kuitenkin monia kysymyksiä vaille vastausta, ja syntyihän niitä myös lisääkin. Täytyykin siis toivoa, että kirjailija on osannut avata ne kyllin tyydyttävästi kolmannessa ja viimeisessä osassa. Erityisesti Yhteiskunnan toimintaperiaatteet tuntuvat yhä etäisiltä, sen tarkemmin en osaa selittää, mutta niihin kaipaisin vielä jotakin.

Yhtälailla tuntuu kiristyvän Cassian, Kyn ja Xanderin välinen kolmiodraama, sillä vaikka Cassia onkin osaltaan valinnut Kyn lähtemällä etsimään tätä ja uhraamalla tämän vuoksi niin paljon, ei hän ole täysin selvillä tunteistaan Xanderia kohtaan. Kirja myös vihjaa, että kummallakin pojalla on lisäksi omat salaisuutensa, jotka saattavat hyvinkin keikauttaa vaakaa yllättäväänkin suuntaan.

Kirjan kerronta vaihtelee Kyn ja Cassian välillä, mikä oli hyvin virkistävää ensimmäiseen kirjaan verraten ja avaa sen lisäksi paremmin myös Kyn persoonallisuutta ja ajatuksia. Rajalla ei tehnyt tästä trilogiasta suosikkiani, mutta paransi sitä silti Tarkoitettuun verrattuna - en siis näe esteitä, miksen lukisi lopulta myös trilogian päättävää osaa, joka kantaa englanniksi nimeä Reached.

Arvosana: ***½

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Alyson Noël - Punaiset tulppaanit

"Tapa, jolla hän suuteli minua, oli toisesta maailmasta. Jotain niin täydellistä ja ylivertaista kokee vain kerran elämässään.

Ever on menettänyt kaiken, perheensäkin, mutta saanut mystisen kyvyn: hän kuulee ihmisten ajatukset, näkee heidän auransa ja aistii heidän elämäntarinansa pelkästä kosketuksesta. Kyky sulkee tytön yksinäisyyteen. Tai niin hän luulee, kunnes kouluun ilmestyy Damen, jonka ajatuksia ja auraa Ever ei yllättäen pysty näkemään. Komea, salaperäinen poika vetää Everiä vastustamattomasti puoleensa, pois kalifornialaisesta high school -elämästä ja yhä syvemmälle mukaansa toiseen todellisuuteen: mysteerien ja taikuuden kiehtovaan maailmaan, missä mikään ei näytä olevan mahdotonta. Mutta kuka tai mikä Damen todellisuudessa on? Ja mikä on Damenin esiin taikomien punaisten tulppaanien viesti?"


Punaiset tulppaanit on, yllätys yllätys, jälleen yksi yliluonnollisen rakkauden sisältävä opus. Everin perhe on kuollut auto-onnettomuudessa, josta vain Ever selvisi hengissä. Sen seurauksena hänelle on kuitenkin kehittynyt omituinen kyky: hän kykenee kuulemaan ihmisten ajatuksia ja näkemään näiden auran. Sen lisäksi hän näkee kuolleen pikkusiskonsa Rileyn, joka on jäänyt oleskelemaan perheen kotiin ja harrastaa viihdykkeekseen esimerkiksi naapuruston ja julkkisjuorujen salakuuntelemista.

Kyky ei ole mikään siunaus, vaan on muuttanut Everin sulkeentuneemmaksi ja sysännyt hänet pois suosittujen ihmisten piireistä - nyt hänellä on vain kaksi hyvää ystävää, Haven ja Miles. Pian kouluun ilmaantuu kuitenkin salaperäinen (tämä sana alkaa kyllä tursuta jo korvista ulos näiden kirjojen kuvausten kanssa!) Damen, ja vastustamattoman ulkokuorensa lisäksi pojassa on erikoista myös se, että Ever ei kykene lukemaan hänen ajatuksiaan tai näkemään hänen auraansa.

Everin ja Damenin välille kehittyvä suhde osoittautuu kuitenkin pian varsinaiseksi ylä- ja alamäeksi, jossa Ever ei voi olla aivan varma niin omista kuin Damenin tunteistakaan. Miten Damen katoilee noin vain ilman selitystä? Entä mikä selitys löytyy punaisille tulppaaneille, joita poika tuntuu kiskovan esiin kuin tyhjästä?

Löysin Punaisista tulppaaneista paljon kehuja ennakkoon, joten päätin sen sitten lukea - ja petyin. En mieltynyt niin hahmoihin kuin oikein juoniasetelmaankaan, mikä saattaa tietenkin mennä sen piikkiin, että näistä "salaperäisistä ja komeista" pojista on nyt tullut viime aikoina luettua aika tavalla. Damen oli kuitenkin edeltäjiään ärsyttävämpi on-off -tyylillään, eikä loppupuolen selvennyskään hänen osaltaan mielestäni oikeuttanut tai selittänyt sitä kaikkea, mitä hän puuhaili.

Päähenkilö Ever ei sen puoleen miellyttänyt kamalasti enempää, sillä vaikka hänen angstaava luonteensa selittyi perheen menettämisellä ja suurella elämänmuutoksella, ei hänessä mielestäni muuten ollutkaan oikeastaan mitään mieleenpainuvaa. Ja Drinasta on varmaan turha puhuakaan.. Häntä ontompaa hahmoa saa nimittäin etsiä, mikä on kirjan kannalta äärimmäisen huono asia.

Niin juonen kuin hahmojenkin kannalta piristävimmäksi seikaksi jää oikeastaan Riley, Everin pikkusisko, joka ei perheensä tavoin ole siirtynyt täysin tuonpuoleiseen, vaan jäänyt ikään kuin häälymään rajamaastoon, Everin seuraksi. Ajatus oli yhtäaikaa lohdullinen ja kuitenkin surullinen, sillä vaikka Riley onkin luonteeltaan näsäviisas, eloisa ja ilmeisen utelias, joutuu lukija ja myös Ever muistamaan, että siitäkin huolimatta hän on kuollut.

En oikein täysin vakuuttunut kirjan yliluonnollisesta aineksestakaan noin muuten. Ajatustenluku ja erityisesti aurat olivat ok, mutta se myöhempi selvennys.. No, ei vain iskenyt ei. Loppukin tuntui vähän lätsähtävän. Joko tämä oli vain muiden yliluonnollista romantiikkaa sisältävien kirjojen viaton jälkiuhri tai sitten ei muuten vain toiminut minulle, mutta toisin kuin monilla muilla, tämä ei käynyt piristävästä vaihtelusta niiden muiden kirjojen jälkeen. Ihan luettava se kuitenkin oli, kaikesta rusmutuksestani huolimatta, mutta jos tähän on jonkinlaista jatkoa olemassa, niin saattaisin lukea sen vain siinä toivossa että se onnistuisi pelastamaan edeltäjänsä tönkköydet.

Arvosana: **½

Tähän loppuun on pakko liittää tällainen hyvin hutera aasinsilta ja ihmetellä yhtä asiaa. Olen pistänyt merkille, että jo neljässä peräkkäisessä lukemassani kirjassa on esiintynyt yksi tai useampi erikseen mainittu homoseksuaali, joko suuremmissa tai pienemmissä rooleissa. En kuitenkaan muista törmänneeni vastaavaan aiemmin - ovatko homot nyt jonkinlainen trendi-ilmiö kirjallisuudessa, ehkä yritys osoittaa suvaitsevaisuutta tai jotakin? Ja tähän ei nyt sitten sisälly minkäänlaista paheksuntaa rivienvälistä tai mitään, en vain voinut olla huomaamatta tätä. Onko kukaan muu pannut merkille tällaista? :D

Lukudiplomi-haaste

Monet kirjabloggailijat ovat nyt liittyneet mukaan Hyönteisdokumentti-blogin aloittamaan haasteeseen, jossa tarkoituksena on siis valita 6-10 kirjaa kouluille tarkoitetuista lukudiplomilistoista, lukea ne ja halutessaan suorittaa vielä kullekin kategorialle määritellyt tehtävät. Suorittamisaikaa on yhden lukukauden verran, toisin sanoen aina 25.5.2013 asti.

Ajattelin itsekin tarttua haasteeseen, kirjalistat vaikuttivat hyviltä ja niissä oli jo valmiiksi pari sellaista teosta, jotka olen lukenut / lukemassa joka tapauksessa. Muutaman kategorian kohdalla oli ongelmia, mutta päätin silti jääräpäisesti valita kaikki kymmenen kirjaa - ainakin tulee kokeiltua jotain ihan uutta, erityisesti Joululaulu, Lemmikkikaupan tytöt, Gondwanan lapset ja Viikingit tulevat jäisivät muutoin luultavasti hyllyyn. :)

Kirjat on hyvä valita Opetushallituksen Kunnarista. Päädyin itse valitsemaan pohjaksi 8 lk. Sinuhen, josta seuraavat opukset muodostavat listani:

- Jukka Laajarinne: Jäiset jumalat
- Charles Dickens: Joululaulu
- Ally Condie: Tarkoitettu (luettu)
- Neil Gaiman: Neverwhere
- Alyson Noël: Punaiset tulppaanit
JA / TAI Seita Parkkola, Niina Repo: Ruttolinna
- Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt
- Alexis Kouros: Gondwanan lapset
- Erlend Loe: Supernaiivi
- Villy Sorensen: Ragnarök, jumalten tuho
- Mauri Kunnas: Viikingit tulevat!

tiistai 16. lokakuuta 2012

Joanne Harris - Herrasmiehiä ja huijareita

"Perinteisen ja kunniakkaan St. Oswaldin poikakoulun ilmapiiri on muuttunut. Henkilökunnan vanhin, oppilaiden Quasimodoksi kutsuma latinanopettaja Roy Straitley, käy omaa yksinäistä taisteluaan uuden ajan vaatimuksia, tietokoneita ja organisaatiouudistuksia, vastaan. Epämieluisien muutoksien ja henkilökunnan pienten kahnausten keskellä on kuitenkin tekeillä myös jotain paljon vakavampaa.

Eräs henkilökunnan jäsenistä ei ole voinut unohtaa, mitä St. Oswaldissa tapahtui kolmetoista vuotta aikaisemmin. Hän on ujuttautunut kouluun kaivaakseen luurangot kaapista ja haluaa pahaa niin Straitleylle kuin koko koululle. Kostonhuumassaan hän ei kaihda mitään, ei edes murhaa."


Herrasmiehiä ja huijareita on kutkuttava dekkari, joka sijoittuu St. Oswaldin poikakouluun. Tarina on kerrottu kahden henkilön näkökulmasta: koulun entisen portinvartijan lapsen ja koulun veteraaniopettajan Roy Straitleyn. Samalla kun Straitley käy sinnikästä kamppailuaan koulun modernisointia ja kehittämistä vastaan, laatii toinen päähenkilöistä kieroja suunnitelmiaan. Hän on jo lapsena katkeroitunut syvästi koululle, jota hän oli joutunut ihailemaan ja vihaamaan etäältä, ilman että häntä kelpuutettiin sen oppilaaksi.

Nyt jo aikuisiässään portinvartijan lapsi on onnistunut soluttautumaan koulun henkilökuntaan, ja ryhtyykin sitä kautta pistämään armottomasti kapuloita St. Oswaldin rattaisiin: asioita alkaa katoilla, erimielisyyksiä puhjeta ja lopulta suurilta skandaaleiltakaan ei vältytä - niin kuin ei murhaltakaan.

Juonen edetessä alkavat myös motiivit ja tarinan taustat hahmottua tarkemmin, kun portinvartijan lapsi kertoo lukijalle menneisyytensä kurjuudesta ja käännekohdista sekä siitä, mitä traagista St. Oswaldissa oikeastaan tapahtui kolmetoista vuotta sitten.

Olen luultavasti lukenut tähän mennessä Joanne Harrisilta vähän erilaisempaa tuotantoa, kuin millä moni hänen teoksistaan aloittaa. Luettuna löytyvät siis niin Riimut ja Runelight kuin myös Sinisilmä. Harris kuitenkin kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoideni kärkikastiin - en voi olla nauttimatta hänen kirjoitustyylistään ja juonikehittelystään, ja siltä osin myöskään Herrasmiehiä ja huijareita ei tuottanut pettymystä. Taattua Harrisia.

Siitä huolimatta tämän kirjan arvostelu tuottaa kovan palan purtavaksi.. Pidin asetelmasta, hahmoista myös. Luen nimittäin useammin nuortenkirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat lähes poikkeuksetta jotakuinkin omaa ikäluokkaani - oli siis ihan piristävää vaihtelua lukea Roy Straitleysta, 65-vuotiaasta, kaavoihinsa kangistuneesta latinanopettajasta. Kiinnostuneempi olin tosin tietenkin seuraamaan portinvartijan lapsen, tarinan niin sanotun antagonistin, touhuja ja saamaan selville hänen menneisyyttään.

Valitettavasti kävi kuitenkin niin, että onnistuin arvaamaan kirjan suurimman juonikoukun jo alle 50 sivua luettuani, mikä aiheutti samalla salaista ylpeyttä päättelykyvyistäni mutta silti hyvin suurta pettymyksen tunnetta. Toisin sanoen kirjan lukeminen meni enemmän tai vähemmän niissä merkeissä, että ajattelin kokoajan olettamukseni oikeaksi - niin kuin se lopulta sellaiseksi paljastuikin. Siinä mielessä kirja ei juonellisesti tuntunut kovinkaan ravisuttavalta, enkä tiedä millaista se olisi ollut kokea ilman sitä kyseenomaista oivallusta. Varmasti huomattavasti jännittävämpää.

Missään nimessä en halua väittää ratkaisua liian ilmiselväksi tai kirjan juonellista kehittelyä huonoksi, ehkäpä olen vain kiero mieleltäni.. Muutoin juonesta on sanottava, että paikoitellen se oli hivenen tahmaisesti etenevä - ei nyt aivan liioissa määrin, mutta joukossa oli kuitenkin aika paljon koulun byrokratiaa ja uudistuksia vastaan kapinoimista. Portinvartijan lapsen näkökulmasta kerrotut kappaleet onneksi tasoittivat urakkaa, sillä ne toivat aina jonkin pienen uuden koukun kehitteillä olevaan tilanteeseen.

Jopa juonen ennakkoarvauksesta huolimatta kirja osoittautui kuitenkin kiinnostavaksi lukunautinnoksi, eikä sitä malttanut viimeistään loppuvaiheilla laskea kädestään (tai oikeastaan lähes koko kirjan aikana, kun halusin vain saavuttaa äkkiä lopun tietääkseni olenko oikeassa - ja osittain tästä syystä dekkarit eivät sovi minulle kovin hyvin :'D). Pidän yksinkertaisesti Harrisin tyylistä, ja vaikka tähän mennessä häneltä lukemani kirjat ovat olleet lähimpänä omaa kiinnostustani, niin tässä herää kyllä kysymys, että pitäisikö lukaista myös ne kirjat jotka eivät aihepiiriltään aivan nappaa - ihan vain koska Harris.

Arvosana: ****

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Cassandra Clare - Luukaupunki

"Kaikki myytit ovat totta", Jace sanoi. Clary tunsi väristyksen selkäpiissään.

15-vuotias Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi, kun nuori poika surmataan newyorkilaisella klubilla. Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe - ei edes hänen paras ystävänsä Simon.

Kun sitten Claryn äiti katoaa mystisesti, alkaa tapahtua. Clary tutustuu varjometsästäjiin, jotka hallitsevat yliluonnolisten olentojen maaimaa New Yorkin arkitodellisuuden laitamilla: maallikoilta näkymättömissä elävät, juhlivat ja taistelevat haltijat, vampyyrit ja ihmissudet.

Häikäisevän komea ja ylimielinen nuori varjometsästäjä Jace Wayland oppaanaan Clary sukeltaa alamaailmaan etsimään äitiään ja Muutoksen maljaa, yhtä kolmesta voimaesineestä, jonka joutuminen vääriin käsiin olisi kohtalokasta. Samalla hän saa tietää itsestään ja äidistään asioita, jotka muuttavat hänen elämänsä lopullisesti..."


Luukaupunki on Varjojen kaupungit -sarjan avaava osa. Alunperin kyseessä piti olla trilogia, joka kuitenkin venähti sitten vielä useamman kirjan kattavaksi sarjaksi - ja jos taso onnistuu pysymään kaikkien niiden läpi samana, en voi olla muuta kuin iloinen tästä muutoksesta.

Clary Fray on 15-vuotias tyttö, joka perinteiseen tapaan kuvittelee olevansa aivan tavallinen - siihen päivään asti, kun hän joutuu todistamaan nuoren pojan murhan yöklubilla. Hän kun vaikuttaa olevan ainoa, joka näkee tapahtuman ja pojan surmanneen kolmikon.

Hyvin pian tämän jälkeen Claryn äiti katoaa omituisissa olosuhteissa, kun heidän kotiinsa ilmaantuu demonin kaltaisia olentoja. Clary joutuu tutustumaan tarkemmin aiempaan kolmikkoon, Jaceen, Aleciin ja Isabelleen, jotka paljastuvat varjojenmetsästäjiksi, tehtävänään metsästää ja surmata demoneita. He esittelevät Clarylle Instituutin, eräänlaisen varjonmetsästäjien turvapaikan, ja samalla kokonaisen uuden maailman tavallisten ihmisten, maallikoiden, näkymättömissä. Maailman, johon kuuluvat olennaisena osana demonit, ihmissudet, vampyyrit, haltiat, keijut ja muut olennot.

Pian Clarylle alkaa paljastua, ettei juuri mikään, minkä hän on elämästään entuudestaan tiennyt, pidä lainkaan paikkaansa ja että kulisseihin kätkeytyy paljon tarkoin varjeltuja, pimeitä salaisuuksia.

Olin kuullut Luukaupungista sekä kehuvia että karsastavia sanoja ennakkoon. Nyt sen luettuani minun on kuitenkin ehdottomasti liityttävä kehujien joukkoihin - kirja yllätti melko positiivisesti niin juoneltaan, asetelmaltaan kuin hahmoiltaankin.

Olin ilmeisesti lukaissut takakannen huonosti, mutta niinkin vahva fantasiaolentojen painotus kuin mikä tässä kirjassa loppujen lopuksi oli, oli kokonaan jäänyt minulta tiedostamatta. Kuvittelin jotenkin, että tähän liittyivät vain jonkinlaiset demonit ja pimeyden olennot. Pidin kuitenkin ajatuksesta, että esimerkiksi ihmissudet ja vampyyrit hiippailevat pitkin suurkaupunkia, mutta niiden olemassaoloa eivät oikeastaan tiedosta muut kuin asiaan vihkiytyneet - vaikka onhan tätä käytetty jo lukuisissa muissakin opuksissa, kuten vaikka äkkiseltään heitettynä Percy Jacksoneissa.

Hahmot. Tämä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, jossa oikeastaan yksikään hahmo ei saanut hakkaamaan päätä seinään ärsytyksen vallassa. Okei, Simon ja Isabelle eivät miellyttäneet erityisemmin, mutta eivät myöskään aiheuttaneet suuria vihantunteita.

Päähenkilönä Clary on uskottava hahmo, ei sellainen täydellinen "ensin luulin olevani tavallinen mutta sitten selvisi toisin ja nyt osaan kuin taikaiskusta kaiken" -tyyppinen: hän oli sopivasti eksyksissä, mutta kuitenkin kykeneväinen myös puolustamaan itseään oikeissa määrin. Myös Claryn ja Jacen välinen suhde oli rakennettu hyvin, joskin loppuratkaisu heidän osaltaan aiheutti.. no, en tiedä, lievän pettymyksen?

Toivottavasti en muuten ole ainut, joka jollakin kieroutuneella tavalla piti kovasti Valentinesta.. :'D En nyt oikeastaan voi kamalasti spoilaamatta avata hänen luonnettaan ja tarkoitusperiään tässä, mutta jollakin tavalla kyseessä oli olemukseltaan juuri sellainen hahmo jotka osuvat ja uppoavat minuun, eheh. Myös Luke oli vastapainoksi miellyttävä ja jäi Valentinen ohella mieleen ehkä erityisimmin.

Juonessa oli toki paljon ennalta-arvattavuuksia, mutta siitä huolimatta pidin sitä kovin viihdyttävänä - tulihan siellä myös niitä käänteitä, joita ei ainakaan suoralta kädeltä osannut odottaa. Kirjasta kokonaisuudessaan ei löydy paljoakaan moitittavaa, joten toivon sydämeni pohjasta että seuraavat osatkaan eivät tuota pettymystä. Ne on nimittäin aivan pakko lukea!

Arvosana: ****

lauantai 13. lokakuuta 2012

Tunnustus

 
Tunnustuksen säännöt: 
 
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille.
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.
 
Sain tunnustuksen Yöpöydän kirjat -blogin Nafisanilta, kiitoksia paljon siitä. (: Taidan itsekin hoitaa tuon kahdeksan satunnaista asiaa käyttämällä näitä kuvia, niihin kun on tullut törmäiltyä ennenkin (ja nyt niitä on taas paaaaljon lisää...!).
 







 
Itsehän en ole vielä pitkään näissä blogikuvioissa pyörinyt, enkä siis ole ihan varma kuka minkäkinlaisen tunnustuksen on jo ehtinyt vastaanottaa.. saati että olisin kovin pitkään ehtinyt seurailla kenenkään blogeja. Jonkinlaisia ensivaikutelmia kuitenkin on, joten myönnänpä tunnustuksen seuraaville:
 
 

perjantai 12. lokakuuta 2012

P.C. Cast & Kristin Cast - Merkitty

"Oletko merkitty? Astu Yön talon viettelevään maailmaan...

Kun 16-vuotias Zoey tulee merkityksi, hänen on jätettävä tavallinen elämänsä ja muutettava Yön taloon, vampyyrien sisäoppilaitokseen. Siellä tulokkaat käyvät läpi muutoksen, ja niistä, jotka selviävät hengissä, tulee huikean karismaattisia vampyyreita.

Mutta Zoey ei ole tavallinen tulokas, vaan vampyyrijumalatar Nyksin merkitsemä erityislahjakkuus, jonka poikkeavuus ei jää kenellekään epäselväksi - kiitos Zoeyn otsassa safiirinsinisenä hohtavan kuunsirpin. Uuteen elämään sopeutumista ei myöskään helpota ex-poikaystävän lähellä koettu outo, kiihkeä verenhimo...

Zoey kohtaa Yön talossa niin ystäviä, vihollisia kuin huumaavan uuden ihastuksen. Ja ennemmin tai myöhemmin hänen on haastettava koulua ylimielisesti hallitsevat Pimeyden tyttäret, jotka käyttävät valtaansa kauhealla tavalla väärin..."


Merkitty, oikeammin koko sen käynnistämä Yön talo -sarja, on ponnahdellut pinnalle ties missä yhteyksissä viime aikoina, joten pakkohan se oli itsekin lukaista. Mukana keikkuvat nykyään kovassa huudossa olevat vampyyrit, tälläkin kertaa jälleen hieman omanlaisensa variaatio niistä.

Zoeyn elämä muuttuu kertaheitolla, kun vampyyrienetsijä merkitsee hänet kesken koulupäivän. Hän joutuu jättämään taakseen kotinsa, ystävänsä, melkein-entisen-poikaystävänsä ja perheensä (josta Zoeylle ei juurikaan heltiä rakkautta ääriuskonnollisen isäpuolen ansiosta), ja muuttamaan Yön taloon, vampyyreiksi muuntuville tarkoitettuun kouluun. Jo alussa on selvää, että Zoey ei ole aivan mikä tahansa tulokas. Hänen otsansa kuusirppimerkki on poikkeuksellista voimakkaampi, ja koululla järjestetyssä rituaalissa hän huomaa kokevansa ympäröivät elementit muita oppilaita voimakkaammin.

Koulua "hallitsevat" lähes kliseiseksi ilmiöksi käynyt ryhmittymä nimeltä Pimeyden tyttäret, joka koostuu ellei sitten koulun suosituimmista niin ainakin koulun määrätietoisimmista ja ilkeimmistä tytöistä (joskin mukana on myös poikia). Heitä johtaa lähes kaikkien vihaama, äärimmäisen kaunis ja ilkeä Afrodite. Zoeylle lankeaakin tämän erikoislaatuisten voimien johdosta tehtäväksi syöstä Afrodite Pimeyden tyttärien vallasta ja siten vähentää tämän mahdollisuuksia piinata koulun oppilaita asemallaan.

Totutellessaan uuteen elämäntilanteeseensa joutuu Zoey koetukselle myös puhjenneiden kykyjensä taholta - miten toimia, kun entisten ihmisystävien tai oikeammin kaiken veren aistiminen saa veden herahtamaan kielelle? Entä miksi jumalatar Nyks on valinnut juuri hänet ja miten saatua mahtia tulisi tarkalleen käyttää?

Merkitty oli ihan hyvä käynnistys Yön talo -sarjalle, eikä ainakaan luonut erityistä vastenmielisyyttä tulevien kirjojen lukemista ajatellen. Kun nyt sarjan aloitti niin täytyyhän sitä seurailla mukana. Joka tapauksessa mukana oli joitakin ehkä pieniä mutta silti itseäni aavistuksen häiritseviä seikkoja..

Jollakin tavalla vampyyrien, ihmisten ja yhteiskunnan suhteet jäivät melko heikoiksi tässä - oikeastaan ainut, mitä selvennetään tarkemmin, on se epäluuloisuus ja ehkä jopa vastenmielisyys mitä normaalit ihmiset tuntevat vampyyreita kohtaan. Siitä huolimatta kirjassa mainitaan kuitenkin myös miten esimerkiksi monet arvostetut ja huippuluokan näyttelijät ovat vampyyreita.

Toinen seikka oli ehkä aavistuksen liiankin nopeasti Zoeylle kehittyvä varmuus siitä, miten tämän tulisi toimia. Hetkessä epävarmasta, vampyyriksi muuttumista vastustelevasta tytöstä kehittyy voimain tunnossa oleva erikoistapaus, joka alkaa samaan hengenvetoon kaavailla Afroditen syrjäyttämistä - niin ja ihan vain siinä ohessa seuraavaksi ylipapittareksi kohoamista. Aivan, kirjan on toki pakko edetä, eikä vain jämähtää paikoilleen kelaamaan kuinka epävarmaksi Zoey olonsa tuntee, mutta ehkä tämä kyseenomainen tapa, jolla asiat etenivät, oli sitten vain jotenkin kömpelö.

Totta kai kirjassa on paljon kehuttavaakin, en halua noilla edellisillä seikoilla antaa sellaista kuvaa, että se olisi ollut jotenkin huono tai ärsyttävä. Ei. Kirja esittelee jälleen uudenlaisen, osittain samoja ja osittain uusia elementtejä käyttävän kuvan vampyyreista ja näiden elosta. Vampyyriksi merkityksi tuleminen ja siitä koulutuksen kautta kehittyminen on mielenkiintoinen lähestymistapa.

Zoey oli hahmona kohtuullisen samaistuttava, hänen valintansa eivät saa halkomaan hiuksia päästään, vaan niihin on helppoa antaa hyväksyntänsä - toisin kuin esimerkiksi Afroditen, joka nyt on se pakollinen "kamala noita-akka", joka ilmeisesti jokaisesta fiktiivisestä (tai ehkä oikeastakin) koulusta täytyy löytyä.

Merkitty ei siis herättänyt suuria tunteita, mutta oli kuitenkin ihan viihdyttävää lukemista, ja sopii varmasti jokaiselle vampyyreista ja perusfantasiasta kiinnostuneille. Erityisen hauska oli tapa, jolla kirja yhdisteli vanhaa kansanperinnettä, rituaaleja ja seremonioita (esimerkiksi cherokee-kulttuurista) sekä jumalolentoja.

Arvosana: ***½

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Chris Westwood - Ministry Of Pandemonium

"Ben Harvester sees what no one else can... A cobbled alleyway – a place where it’s always night – hidden behind a crack in the wall.

Mr October, a man of many faces and secrets, knows Ben has a unique gift. He sets out to recruit Ben to a top-secret, highly classified Ministry department – to help in an eternal war against an unspeakable enemy.

And so Ben begins to understand just how great and deadly his gift may be, and why it puts him and everyone he loves in grave danger..."



Ministry of Pandemonium oli äkkiseltään valittu opus, jonka satuin löytämään kirjaston hyllyiltä jo jonkin aikaa sitten - sittemmin se odotteli kotona osittaisesti luettuna useita viikkoja, kunnes nyt päätin saattaa loppuun sen minkä aloitin. Kyseessä on siis nuorille vaiko enemmän lapsille suunnattu kauhukirja. Sitä ei tietääkseni löydy lainkaan suomennettuna.

13- vuotias Ben Harvester elää äitinsä kanssa Lontoon liepeillä. Hänen isänsä on lähtenyt kotoa jo joitakin vuosia sitten, mutta Ben elättelee yhä mahdollisuutta tämän paluusta - osin äitinsä takia, sillä tämä raataa yksin pitkiä työpäiviä elättääkseen heidät molemmat ja on aivan rättiväsynyt aina kotiin palatessaan. Beniä itseään kiehtovat hautausmaat, ja siksi tämä viettääkin suurimman osan vapaa-ajastaan notkumalla hautausmailla piirrustuslehtiö mukanaan. Hän on äärimmäisen taitava piirtämään suurinpiirtein mitä tahansa vain yhdeltä näkemältä.

Yhtenä päivänä hautausmaalla kierrellessään Ben törmää salaperäiseen vanhukseen, nimeltään Mr October. Mies mainitsee kuin ohimennen Benin etäisen tädin - ja kun Ben sitten pääsee kotiin, saa hänen äitinsä puhelinsoitolla ilmoituksen sisarensa eli juurikin kyseisen tädin hiljattaisesta kuolemasta.

Ben tulee tästä äärimmäisen uteliaaksi - olisiko omituisen oloinen Mr October jotenkin voinut tietää siitä, mitä tulisi tapahtumaan? Hän päättää etsiä miehen selvittääkseen asian ja lopulta siinä onnistuttuaan päätyy mukaan johonkin paljon suurempaan kuin koskaan saattoi kuvitella. Mr October kertoo, että Benillä on erityinen kyky. Vaikka mies ei suoralta kädeltä paljastakaan, mikä tällainen kyky on, selviää kuitenkin pian, että Ben kykenee näkemään kuolleiden ihmisten sieluja.

Mr October esittelee Benille kokonaisen salaisen järjestön, Pandemoniumin, jonka erityistehtävä on etsiä hiljattain kuolleiden, eksyksissä olevien henkilöiden sielut ja auttaa nämä eteenpäin. Tehtävää vaikeuttavat pimeää puolta edustavat demoniolennot, jotka yhdessä johtajansa Randall Cadaverusin kanssa pyrkivät kaappaamaan sielut ennen kuin ne ehditään johdattaa eteenpäin. Mr Octoberin mielestä Benillä on synnynnäinen auttamisen lahja, ja siksi hänet värvätäänkin Pandemoniumin riveihin.

Pian Ben saa huomata, että toiselle puolelle asetettuaan hän saa automaattisesti vastaansa toisen, äärimmäisen vaarallisen puolen, ja siten niin hän itse kuin hänen läheisensäkin ovat jatkuvassa vaarassa. Kuinka tämänkaltaiseen kutsumustehtävään tulisi suhtautua?

Takeltelin pitkään tätä lukiessani - ei ehkä siksi, että kirja olisi ollut erityisen huono, olisin kaiketi vain mieluummin tarttunut johonkin toiseen hyllyssä odottavaan kirjaan, ja tämä sai sitten kärsiä siitä. Kauhukirjaksi tämä tuntui melko kesyltä, olkoonkin sitten lasten / nuorten puolelta.

Pidin kuitenkin erityisesti kirjan tavasta käsitellä kuolemaa. On jollakin tavalla hauska ja ehkä lämmittäväkin ajatus, että olisi olemassa erikseen kuolleiden sieluja johdattamaan tarkoitettu järjestö. Kuolleiden suhtautuminen kohtaloonsa vaihteli - oli niitä, jotka hyväksyivät, ehkä olivat osanneet jo aavistella kuolemaansa, kun taas toiset olivat hädissään tai jopa torjuvia ajatusta kohtaan. Järjestön jäsenet rauhoittelivat näitä sieluja, puhuivat heille lempeästi ja ohjasivat eteenpäin. Toisaalta vaanivat demonit toivat lukijalle sopivan jännityksen, jonkinlaisen huolen siitä, joutuuko joku viaton niiden kynsiin eikä pääsekään lepoonsa.

Hahmoihin, etenkin päähenkilöön Beniin, oli helpohkoa samaistua näin ajatusten pohjalta. Mr October taas oli sinänsä kiintoisa hahmo, mutta tuntui lipsuvan jollakin tavalla karkuun lukijalta jokaisen muutoksensa yhteydessä. Ehkä hänen ja Pandemoniumin taustoista olisi voinut selventää tarkemmin - miten koko Pandemonium on oikein saanut alkunsa? Hivenen häiritsevää  oli tosin se, miten tyynesti (lähes) kaikki hahmot tuntuivat suhtautuvan kuolleiden näkemiseen ja läsnäoloon. Monesti siellä, missä Ben ja Mr October kiersivät auttamassa, oli vielä ruumiskin jäljellä, ja erityisesti kuolintavasta riippuen ei varmasti ollut kovinkaan helppoa kohdata sellaista..

No oli miten oli, kirja oli tyydyttävä, joskaan ei mestariteos. Kuvailutyylistä ja kerronnasta kyllä pidin, etenkin kerronnan tyyli jäi mieleen hivenen sarkastisena, paikoitellen jopa kepeänä, mutta oikeissa paikoissa myös sopivan vakavana. Vaikeat asiat, kuten kuolema ja menettämisen tuska, oli saatu ilmaistua samaan aikaan kauniilla, mutta kuitenkin sopivan kevyellä otteella.

Arvosana: **½ - ***

maanantai 8. lokakuuta 2012

Johan Harstad - Darlah, 172 tuntia kuussa

"Nasa aikoo palata kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää ennnenäkemättömän, maailmanlaajuisen arvonnan, jonka voittajat pääsevät mukaan matkaan. Onni suosii kolmea nuorta: norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Lähtölaskennan aikana koko maailma jännittää heidän mukanaan - paitsi eräs dementoitunut entinen astronautti. Hän seuraa kauhun vallassa vanhainkodin tv:stä matkan uutisointia - kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä Darlah-nimisellä kuuasemalla.

Pian yhteys maahan katkeaa. Kuuaseman generaattori sammuu. Happivarastot hupenevat. Antoine ja kapteeni Nadolski katoavat. Ja kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa."
 



Huh. Melkoinen kirja, täytyy sanoa. Darlah on siis luokiteltu scifiksi, mutta oikeastaan se on juonellisesti enemmänkin kauhukirja, joka sijoittuu kuun pinnalle. 

Nasa kärsii rahoituspulasta ja maailman kiinnostuksen vähenemisestä, tai ainakin näin annetaan ymmärtää, ja järjestää sen vuoksi valtaisan arvonnan, jonka onnelliset voittajat lähetetään ainutkertaiselle matkalle kuuhun. Osallistujien pitää olla 14-18 vuotiaita nuoria, ja niinpä mukaan valikoituvat norjalainen Mia, japanilainen Midori ja ranskalainen Antoine. Näiden henkilöiden ohessa seurataan myös Oleg Himmelfarbia, ennen itsekin astronauttina toiminutta ja nykyisin hoitokodissa dementiaa potevaa miestä. Nasan järjestämä tv-lähetys saa jonkin kirkastumaan Olegin päässä, ja hän tajuaa kauhuissaan, mitä oikein on tapahtumassa. Vanha mies yrittää varoittaa muita siitä, että kuuhun ei missän nimessä pidä palata - mutta kuten arvata saattaa, varoitusyritys ei tuota tulosta. 

Kun nuoret on koottu ja heille on järjestetty kolme kuukautta kestävä preppaus tulevaa matkaansa varten, lähetetään heidät yhdessä kokeneen astronauttijoukon kanssa kohti kuuta. Perillä kuun pinnalla nuorille esitellään Darlah 2, kuuasema, jossa ryhmän on tarkoitus viettää seuraavat 172 tuntia. Ongelmat alkavat kuitenkin lähes heti saapumisen jälkeen, kun kuuasemalle sähköä tuottava generaattori yhtäkkiä pimenee. Asiaa lähdetään tietenkin tutkimaan, ja silloin kaikki riistäytyy lopullisesti käsistä. Edessä on kiperiä, karmivia tilanteita, kun kuu alkaa paljastaa synkkää salaisuuttaan siellä, missä kukaan ei kuule avunhuutoja. 

Autio kuun pinta ja kaukainen avaruus.. Hyy.. Jo tapahtumapaikka tässä kirjassa saa kylmät väreet hiipimään selkäpiihin ja antaa suoraa vaikutelman siitä, että jotakin karmivaa tulee tapahtumaan. Ajatuskin siitä, että löytäisi itsensä avaruusasemalta äänettömän, tyhjän kuun pinnalta, tuntuu hyvin, hyvin inhottavalta. Täältä ei Nasa siis kyllä saisi osallistujaa tällaiseen kilpailuun..!

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on lähinnä tulevien voittajien ja heidän elämänsä esittelyä, kerrontaa siitä kuinka he saavat kutsukirjeensä ja lähtevät kohti New Yorkia ja sieltä aina Nasan tukikohtaan saakka. Vaikka ensimmäinen osa on luonnollisesti se vähiten tapahtumarikkain, ei kannata luovuttaa! Seuraavissa osissa jännitys nimittäin tiivistyy, ja yhtäkkiä sitä huomaa olevansa jatkuvien käänteiden ja tapahtumien sarjassa, jonka aikana kirjaa on vaikea laskea käsistään alas.

Darlahia on moitittu liian yksipuoleisista ja huonosti kehitellyistä hahmoista, mutta itselläni tällainen ei pistänyt missään vaiheessa silmään tai häirinnyt lukukokemusta. Sanotaan nyt vaikka sitten niin, että hahmot olivat KYLLIN kehitettyjä siihen, että heidän ajatusmaailmaansa pääsi sisälle ja että kirja tempaisi mukaansa. Muutama sivuhahmoista onnistui valinnoillaan jopa tuottamaan lievää ärsyynnystä - kun kauheuksia alkoi tapahtua kuun pinnalla, olikin teinijoukko yllättäen se, joka pysyi rauhallisempana ja toimintakykyisempänä kuin kokeneet, kunnolla koulutetut astronautit.

Paikoitellen Darlah on hyvinkin karmiva, ja ehdottomasti enemmän kauhua kuin scifiä. Yllätyinkin ehkä hieman siitä, millaisiksi tapahtumat yltyivät, olin jotenkin varautunut johonkin paljon keveämpään. En myöskään ollut lainkaan osannut odottaa MITÄ sieltä kuun pinnalta sitten lopulta löytyykään..

Miinuspisteitä kirja saa kyllä siitä, että paikoitellen se herätti enemmän kysymyksiä kuin mihin se lopulta kykeni vastaamaan. Lisäksi mukana oli muutamia lukuja tai tekstipätkiä, jotka olivat kokonaisjuonen kannalta oikeastaan äärettömän turhia - esimerkiksi yksi täysin irrallinen kappale Antoinen ex-tyttöystävän Simonen näkökulmasta kerrottuna. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin rakennettu hyvin, ja etenkin juonellisesti se pääsi yllättämään monin paikoin. Vaikka tietenkin ennalta-arvattavuuksiakin ilmeni, ainakin siinä vaiheessa kun sai jo paremmin kiinni kirjailijan tyylistä.

En oikeastaan tiedä, olinko todella yllättynyt ja tyytyväinen vaiko hivenen pettynyt kirjan loppuratkaisuun, ehkä molempia yhtä aikaa? Joka tapauksessa se ei ainakaan ole ennalta-arvattava, ei missään tapauksessa. Darlah on täynnä kutkuttavaa jännitystä, joten sitä kyllä sopii suositella. 

Arvosana: ****

perjantai 5. lokakuuta 2012

Ally Condie - Tarkoitettu

"17-vuotias Cassia elää tulevaisuuden maailmassa, uudessa uljaassa Yhteiskunnassa. Elämä siellä on täydellisen säännösteltyä. Yhteiskunta päättää, mitä ihmiset syövät, kuinka he pukeutuvat, missä he työskentelevät, milloin he kuolevat. Ja kun kansalaiset täyttävät 17, Yhteiskunta esittelee heille myös heidän tulevan kumppaninsa.

Parit ovat yleensä toisilleen ennalta tuntemattomia, optimaalisesti yhteen sopivia henkilöitä. Cassialle valittu poika on kuitenkin yllättäen hänen paras ystävänsä Xander. Mutta kun Cassia myöhemmiin tutkii saamaltaan mikrokortilta Xanderin tietoja, ruudulle ilmestyvät Kyn, toisen tutun pojan kasvot.

Kyn kuvan nähtyään Cassia alkaa kyseenalaistaa asioita. Entisen mallikansalaisen sokea usko Yhteiskuntaan säröilee. Kuka on hänelle optimaalisin kumppani, täydellinen Xander vai houkutteleva, salaperäinen Ky? Kenen kanssa Yhteiskunta haluaa hänen menevän naimisiin? Ja onko sillä väliä? Uskaltaisiko Cassia uhmata sääntöjä ja valita itse?"

Risingshadows.fi

Olen viime aikoina törmännyt monessa yhteydessä tämän kirjan nimeen, ja kun olin sattumalta lainannut sen jo muutama kuukausi sitten kirjastosta, niin pitihän se kahlata läpi. Jostain syystä olen nyt lähiaikoina lueskellut tavallista enemmän scifi-kirjallisuutta, etenkin jokin näissä vaihtoehtoisissa tulevaisuudenkuvissa kiinnostaa - ja Tarkoitettu aikalailla perusesimerkki tällaisesta.

Tarkoitettu kertoo siis 17-vuotiaasta Cassiasta, joka elää niin sanotusti täydellisessä, uudessa Yhteiskunnassa, jossa kaikki ihmisten elämässä on viranomaisten säätelemää - niin vaatteet, työ, ravinto kuin se, koska kenenkin on aika kuolla. Myös taiteiden, musiikin ja kirjallisuuden määrää on rajoitettu: niitä on säästetty esimerkiksi vain Sadan maalauksen, Sadan runon ja Sadan laulun verran.

Yksi elämän kohokohdista on parinvalintaseremonia, jolloin nuorille esitellään heidän tulevat parinsa muiden nuorten joukosta. Cassia saa yllättäen parikseen parhaan ystävänsä Xanderin, mutta alkaa myöhemmin kyseenalaistaa valintaa mikrokortin kautta tapahtuneen virheen takia - Xanderin kasvojen sijasta Cassia nimittäin näkeekin toisen pojan, salaperäisen Kyn, kasvot.

Aiemmin kuuliaisesti Yhteiskunnan sääntöjen mukaan elänyt Cassia alkaa yhtäkkiä kyseenalaistaa todennäköisyyksiä ja koko järjestettyä elämää. Oman sysäyksensä tähän antaa Cassian rakas isoisä, joka kuolee kirjan alkupuolella mutta joka jättää tytölle ajateltavaa kielletyn, vanhoilta ajoilta säästyneen runon muodossa. Tämä antaa Cassialle taistelutahtoa ja vahvuutta ryhtyä hiljaiseen vastarintaansa Yhteiskuntaa vastaan.

Tarkoitettu ei ollut täysin sitä mitä kuvittelin. Vaikka tiesin jo takakansitekstin ja aiemmin kuulemani perusteella, että ihmissuhdekiemurat ja rakkaus ovat kirjassa näkyvässä roolissa, en ollut silti kuvitellut että tämä perustuisi niille niiiin vahvasti. Pidin kirjan alkuvaiheita jollakin tavalla sujuvampana kuin loppupuolta, sillä vaikka Yhteiskunnan toimintamenetelmiä ja tarkoitusperiä valotettiinkin kokoajan lisää sitä mukaa kun kirja eteni, sain siitä enemmän irti kirjan alussa. Loppu oli enimmäkseen pelkkää Cassian voimistuvien tunteiden ja tuntemusten kuvailua, ja mitä vahvemmaksi ne muuttuivat, sitä puuduttavampaa niitä oli lukea.

En silti missään nimessä sano, että kirja olisi ollut huono. Kirjan Yhteiskunta on kuin onkin kiintoisa ja hyvin rakennettu, todellinen ylikontrolloiva systeemi, jonka alaisina ihmiset elävät, joko tietämättä paremmasta tai tietoisina, mutta voimattomina ryhtymään muutokseen. Cassia ei kuitenkaan suinkaan ole ainut kirjassa esitelty henkilö, joka on huomannut vääryyden vallitsevissa olosuhteissa.

Voisin suositella Tarkoitettua etenkin romantiikannälkäisille, mutta myös niille jotka eivät kavahda scifiä genrenä. Kirja on melko peruskevyttä, sujuvaa luettavaa. Missään vaiheessa ei tullut kyllä sitä elämystä, että kirjaa ei malttaisi laskea kädestään - mutta ei jäänyt sen pahemmin tökkimäänkään.

Arvosana: ***

maanantai 1. lokakuuta 2012

Ernest Cline - Ready Player One

"Peli alkaa. Voittaja löytää aarteen ja pelastaa maailman.
Oletko valmis?

2044. Wade Watts, niin kuin suurin osa ihmiskuntaa, pakenee kurjistuneen maapallon ahdistavaa todellisuutta viettämällä koko valveillaoloaikansa kirjautuneena OASISiin, rönsyilevään virtuaaliseen utopiaan, jossa jokainen voi olla ja tehdä mitä haluaa.


Miljoonien muiden lailla Wade pelaa peliä, jonka voittaja perii maailman rikkaimman miehen ja universumillisen virtuaalimaailmoja. OASISin luonut pelisuunnittelija James Halliday on testamentannut sen hallinnan sille, joka ratkaisee kolme kätkettyä arvoitusta. Arvoitukset ja vihjeet liittyvät Hallidayn nuoruuteen, 1980-luvun populaarikulttuuriin, josta Wade tietää kaiken viimeistä piirtoa myöten.

Wade törmää onnekkaasti ensimmäiseen ratkaisuun ja käynnistää pelin kiihkeätahtisen loppuvaiheen, jossa täytyy muun muassa pelata virheetön Pac-Man-peli ja osata Monty Pythonin vuorosanoja ulkoa. Äkkiä hän huomaa joutuneensa epätoivoiseen kilpajuoksuun tuhansien muiden kanssa. Kilpailu ulottuu pelottavalla tavalla myös todellisuuteen - ja tulee muuttamaan sekä Waden että koko maailman perinpohjaisesti."


Tietoni 80-luvun populaarikulttuurista eivät ole mitä vahvimmat, mutta päätin silti tarttua kirjaan lähinnä Monty Python -maininnan ja tuon erittäin mielenkiintoiselta vaikuttavan virtuaalitodellisuuden takia - ja kannattihan se. Vaikka kirja viliseekin viittauksia 80-luvun musiikkiin, elokuviin ja kirjoihin, siitä kykenee helposti nauttimaan myös ilman erillistä intohimoa kyseiseen ajanjaksoon. Nimestään huolimatta kirja on käännetty suomeksi.

Virtuaalimaailma OASIS on lyönyt itsensä läpi kaikkialla maailmassa, ja suurin osa ihmiskunnasta hoitaakin työnsä ja vapaa-aikansa tuossa hämäävän realistisessa virtuaalitodellisuudessa. Irl-elämään jää suurinpiirtein vain vessassa käynti ja syöminen. Ajatus on samalla kiehtova että kauhistuttava, ja kirjaa lukiessa ehti moneen kertaan miettiä, ollaanko vastaavaan suuntaan menossa todellisessakin maailmassa.

Pidin kirjan hahmoista, niin päähenkilöjoukosta kuin tarinan pahiksista "kuutosista", IOI:n, monikansallisen mediakorsernin ja maailman suurimman internetpalveluntarjoajan työntekijöistä, jotka pyrkivät voittamaan koko "munastusjahdin" ja ottamaan OASIS:in omaan haltuunsa lisävoittoja tuomaan. Syntyy kilpajuoksu, joka ei rajoitu ainoastaan virtuaalitodellisuuteen, vaan uhkaa kaiken lisäksi pelaajien omaa henkeä.

Kirjassa nousee myös hyvin esille se, miten virtuaalimaailmassa kuka tahansa pystyy todella olemaan mitä vain haluaa - ja että todellisuus ei aina vastaakaan odotettua kuvitelmaa. Kaiken kaikkeaan Ready Player One oli kiinnostava sekoitus mennyttä ja tulevaa, todellisuutta ja virtuaalimaailmaa, eikä hieman yli 500 sivua tuntunut lainkaan liian puuduttavalta lukukokemukselta.

Arvosana: ****